Rustohollin sillan kohdalla asvaltin pinnasta nousee vesihöyryä kaatosateen jäljiltä. On kuin ajaisin suolla. Vastaantulevien kaista tuntuu olevan liian lähellä, järvi toisella puolella on musta. Vaikka moottoritie on valaistu, se ei auta, kun valonsäteet heijastuvat sumusta takaisin. Kun sumu alkaa ryömiä tuulilasia ylös sisäpuolelta, kadotan suuntavaistoni. Yritän  pimeässä säätää puhallusta kovemmalle, radiossa oopperalaulaja kirkuu sen yli. Voiko moottoritien varteen pysähtyä, mietin. Takana ajava citymaasturikuski vilkuttaa valoja, en kehtaa.

Kotikylän risteys on pilkkopimeä, täällä säästetään kunnan varoja. Kuulemma melkein joka viikko juoppo jää kiinni ratista täll raitilla ja voin vain toivoa, että hän on nyt jäänyt kotiin eikä luistele minua vastaan seuraavassa mutkassa. Pimeällä, höyryävällä tiellä minulle tulee sellainen olo, että alan epäillä omaa olemassaoloani. Mitä jos luiskahdinkin moottoritiellä päin vastaantulijaa ja kipu on vasta tulossa? Todistettavasti minulla oli hetki sitten jano ja nälkä ja alavatsaani vihloi, mutta nyt tuntuu kevyeltä ja pelästyttävän kivuttomalta. En mieti, kuinka surkeaksi ja vieraaksi tunnen itseni tunnen itseni tuttavieni lempeillä sävyillä sisustetuissa rivitaloasunnoissaa, joissa vertaillaan urakehityksiä ja lasketaan raskausviikkoja. Vieraus ja surkeus unohtuu, sillä haluan vain päästä hengissä kotiin. Sillä miten surullista olisi kuolla tällä kylänraitilla, jolla minua on poljettu ja jolla minulle on haistateltu (mitä en saa muistella ääneen, se ei todellakaan ole hyvä puheenaihe), josta olen maantieteellisesti päässyt kauas. Tietenkin, tosiaan vain maantieteellisesti, mutta olkoon edes niin...

30-lukulaisten omakotitalojen ikkunoista heijastuvat autonvalot, minun. On kuin tämä olisi hylätty kylä, pommin jäljiltä, sellaisen joka tappaa vain kaiken elävän ja jättää rakennukset koskemattomiksi. On kuin minä olisin tragedian sankari, joka  lausuu säälivänä heitä jotka jäivät tänne ja sekunnin päästä peittää suunsa hämillisyyden vallassa. Sankari jää mykäksi, kylä on mykkä kuin aina, ja varjo laskeutuu kotipihan ylle, kun käännän avainta virtalukossa ja kävelen kotiovelle. Minulla ei ole avainta, sillä ovi ei ole koskaan lukossa.