Näin päiväni menevät: herään klo 11-12, keitän kahvit, avaan netin
(joskus jopa ennen Hesarin avaamista), surffaan päämäärättömästi pari
tuntia vilkuillen samalla ahdistuneena kelloa. Yleensä olen kauhistunut
siitä, kuinka pitkälle viikko on jo kulunut, ja kuinka pitkä aika on
siitä, kun olen viimeksi tehnyt jotain opiskeluun liittyvää.
Haluaisin töitä tai rahaa, mieluiten kumpaakin. Haluaisin ulkoapäin
rytmittyvän päiväjärjestyksen. Haluaisin tehdä jotain, josta voisin
olla ylpeä, tai jos se ei onnistu, niin haluaisin ainakin kokea itseni
jollakin tapaa hyödylliseksi ihmiseksi. Ai mitäkö tuo vaatisi? No,
väittäisin, että melko usein tuo hyödyllisyyden kokemus manifestoituu
palkkana tai jonkinlaisena rahallisena avustuksena, kuten opintotukena.
Hassua: olen usein ajatellut, että minulla olisi jonkinlainen kutsumus
jonka seuraaminen antaisi minulle oikeutuksen tehdä taloudellisesti
kestämättömiä ratkaisuja. Kuitenkin, kun opintotukea ei enää tipu,
kokemus opiskelun "oikeutukesta" on täysin kadonnut, ja sen myötä myös
motivaatio valmistua.
On muuten melko perverssiä, että nykyään valmistuminen yliopistosta
tuntuu ainakin omassa kaveripiirissäni melko toisarvoiselta jutulta.
Yksiäkään valmistujaisia ei ole vietetty, vaikka viimeisen vuoden
aikana useampikin tuttava on saanut maisterinpaperit käteensä. Parhaat
tyypit ovat kuitenkin töissä jo valmistuessaan, ja jos joudut
työnhakuun, on tilanne melkeinpä kurjempi kuin lukion jälkeen
opiskelupaikkaa hakiessa. Tosiaan - ainakin itselleni haluamaani
opiskelupaikkaan pääseminen oli aikanaan paljon todennäköisempää kuin
tuleva työllistyminen korkeakoulutusta vastaavaan työhön. Pääsykokeissa
ainakin tiesi mitä hyväksyttyyn suoritukseen vaaditaan! Työnhaussa
olisi kai tärkeintä, että tuttavaverkosto ulottuisi
potentiaalisten työnantajien henkilöstöön, jolloin joku voisi kertoa
hakijalle, mitä työhaastattelussa kysytään.
Minun kohdallani viisainta olisi kuitenkin nyt valmistua. Sitten voisin
saada muutaman opintotukikuukauden lisää, tai kouluttaa itseni
työmarkkinatuella johonkin järkevään hommaan. Voi vittu tätä
suomalaista korkeakoulupolitiikkaa ja sen hedelmiä! (Varsinkin kun itse
olisin joka tapauksessa mennyt yliopistoon, kun käden taidot ja
intressit nyt ovat mitä ovat.)
Ja miksikö gradun tekeminen tuntuu mahdottomalta? 1) Aihe on vaikea ja
epämääräinen ja itselleni melko epämieluisaksi muodostunut. Oikastaan
minun tekisi mieli vaihtaa aihetta, mutta en tiedä, onko se enää
järkevää. 2) Teoriakehys on sekava ja selkiintymätön. 3) En pysty
keskittymään, kun en oikein tiedä, mitä minun kannattaisi lukea. 4)
Pohjimmiltaan gradun teko tuntuu turhalta. 5) Toisaalta, olen joskus
asettanut gradulle varsin korkeita laatuvaatimuksia, ja ne
kummittelevat edelleen taustalla, huolimatta siitä, että rahkeeni eivät
tunnu riittävän enää mihinkään. Miksikö? No, loistavasti sujuneiden
opintojen jälkeen mokasin gradusemman, eikä minulla ole julkaisuja,
esitelmiä, eikä muunkaanlaisia meriittejä joita monilla tämän vaiheen
opiskelijoilla jo on.
torstai, 30. kesäkuu 2005
Kommentit