Näin päiväni menevät: herään klo 11-12, keitän kahvit, avaan netin (joskus jopa ennen Hesarin avaamista), surffaan päämäärättömästi pari tuntia vilkuillen samalla ahdistuneena kelloa. Yleensä olen kauhistunut siitä, kuinka pitkälle viikko on jo kulunut, ja kuinka pitkä aika on siitä, kun olen viimeksi tehnyt jotain opiskeluun liittyvää.

Haluaisin töitä tai rahaa, mieluiten kumpaakin. Haluaisin ulkoapäin rytmittyvän päiväjärjestyksen. Haluaisin tehdä jotain, josta voisin olla ylpeä, tai jos se ei onnistu, niin haluaisin ainakin kokea itseni jollakin tapaa hyödylliseksi ihmiseksi. Ai mitäkö tuo vaatisi? No, väittäisin, että melko usein tuo hyödyllisyyden kokemus manifestoituu palkkana tai jonkinlaisena rahallisena avustuksena, kuten opintotukena. Hassua: olen usein ajatellut, että minulla olisi jonkinlainen kutsumus jonka seuraaminen antaisi minulle oikeutuksen tehdä taloudellisesti kestämättömiä ratkaisuja. Kuitenkin, kun opintotukea ei enää tipu, kokemus opiskelun "oikeutukesta" on täysin kadonnut, ja sen myötä myös motivaatio valmistua.

On muuten melko perverssiä, että nykyään valmistuminen yliopistosta tuntuu ainakin omassa kaveripiirissäni melko toisarvoiselta jutulta. Yksiäkään valmistujaisia ei ole vietetty, vaikka viimeisen vuoden aikana useampikin tuttava on saanut maisterinpaperit käteensä. Parhaat tyypit ovat kuitenkin töissä jo valmistuessaan, ja jos joudut työnhakuun, on tilanne melkeinpä kurjempi kuin lukion jälkeen opiskelupaikkaa hakiessa. Tosiaan - ainakin itselleni haluamaani opiskelupaikkaan pääseminen oli aikanaan paljon todennäköisempää kuin tuleva työllistyminen korkeakoulutusta vastaavaan työhön. Pääsykokeissa ainakin tiesi mitä hyväksyttyyn suoritukseen vaaditaan! Työnhaussa olisi kai tärkeintä, että  tuttavaverkosto ulottuisi potentiaalisten työnantajien henkilöstöön, jolloin joku voisi kertoa hakijalle, mitä työhaastattelussa kysytään.

Minun kohdallani viisainta olisi kuitenkin nyt valmistua. Sitten voisin saada muutaman opintotukikuukauden lisää, tai kouluttaa itseni työmarkkinatuella johonkin järkevään hommaan. Voi vittu tätä suomalaista korkeakoulupolitiikkaa ja sen hedelmiä! (Varsinkin kun itse olisin joka tapauksessa mennyt yliopistoon, kun käden taidot ja intressit nyt ovat mitä ovat.)

Ja miksikö gradun tekeminen tuntuu mahdottomalta? 1) Aihe on vaikea ja epämääräinen ja itselleni melko epämieluisaksi muodostunut. Oikastaan minun tekisi mieli vaihtaa aihetta, mutta en tiedä, onko se enää järkevää. 2) Teoriakehys on sekava ja selkiintymätön. 3) En pysty keskittymään, kun en oikein tiedä, mitä minun kannattaisi lukea. 4) Pohjimmiltaan gradun teko tuntuu turhalta. 5) Toisaalta, olen joskus asettanut gradulle varsin korkeita laatuvaatimuksia, ja ne kummittelevat edelleen taustalla, huolimatta siitä, että rahkeeni eivät tunnu riittävän enää mihinkään. Miksikö? No, loistavasti sujuneiden opintojen jälkeen mokasin gradusemman, eikä minulla ole julkaisuja, esitelmiä, eikä muunkaanlaisia meriittejä joita monilla tämän vaiheen opiskelijoilla jo on.