Asuinkumppanini on poissa maanantaihin asti. Kyseessä on pisin aika kahteen vuoteen, kun olemme erossa toisistamme. Symbioosi on siis niin huolestuttavalla asteella, että olen ihan tyytyväinen saadessani nauttia omasta seurastani. Olen asunut yksin noin viisi vuotta elämästäni, eivätkä nuo ajat kylläkään olleet mitenkään miellyttäviä, ainakaan siinä määrin, että osaisin kaivata yksinoloa kovinkaan vakavasti. Tosin yksin eläessäni tuli harrastettua lukemista, kirjoittamista, piirtämistä ynnä muita epäsosiaalisia mutta palkitsevia aktiviteetteja huomattavasti enemmän kuin nykyään, mikä on tämän hetken katsannosta harmillista. Sen sijaan nostan hattua entiselle itselleni siitä, että aikaisemmin en koskaan juopotellut yksinäni. Nykyäänhän se on sääntö (avasin jo ensimmäisen oluen) - olenko siis viimeisen parin vuoden aikana kehittänyt itselleni niin pahan alkoholiriippuvuuden, että tissuttelu tuntuu ihan luonnolliselta?

En ole ollenkaan miettynyt sitä vaihtoehtoa, että yrittäisin opiskella yksin ollessani. Olen ikäänkuin heittänyt hanskat tiskiin kyseisen projektin suhteen. En ole ollenkaan varma siitä, pystynkö ikinä valmistumaan. Vuoden loppuun mennessä homma pitäisi kuitenkin hoitaa alta pois, sain g:stä sitten approbaturin tai en. Tutkijan uralle, joka joskus oli suuri haaveeni, olen jo heittänyt hyvästi - ainakin nyt työn (tai laiskottelun) alla olevan gradun alalla.