Valuin tänään töihin vasta puoli 9:n maissa - jostain syystä herääminen on tällä viikolla ollut yhtä tuskaa. Vaan eipä kai sovi valittaa, sillä edessä on enää kuukausi työtätekevän, normaalia päivärytmiä noudattavan ihmisen elämää.

Vähintään yhtä suuri riemastumisen (ja "mutta mitä tämän jälkeen?" -ahdistuksen) aihe on se, että vihonviimeinen palkkani ropsahtaa tilille maanantaina.

Teoriassa voisin kai olla tyytyväinen siitä, että kevät on nyt pakosta varattu gradun vääntämiselle, ja voisin hyvässä lykyssä valmistua ennen ensi vuoden puoliväliä. Tämä on julki lausuttuna lähes mautonta, mutta maisterina pääsisin ainakin kortistoon "nauttimaan" työttömälle kuuluvia "etuja", jotka ovat ainakin rahassa mitattuna suuremmat kuin tukikuukaudet hukanneella opiskelijalla. (Kokoomusnuoret, tulkaa ja pieskää minut tästä ajatuksesta!)

Jotenkin olen kuitenkin onnistunut keittämään itseni sellaisessa humanistis-yhteiskuntatieteellisessä "tutkinnosta ei ole mitään hyötyä, kun töitä ei kuitenkaan ole tarjolla" -liemessä, että motivaatio gradun tekoon on melko alhaalla. On masentavaa seurata fiksuja ja jopa työkokemustakin omaavia ihmisiä, joiden itsetunto murenee vähitellen jatkuvassa työn metsästämisessä ja pätkätyöputkessa.

Virallisesti olen edelleen sitä mieltä, että valintani ovat olleet omalta kannaltani parhaita mahdollisia, ja että tulevaisuudessa vaikka tutkin elämän tarkoitusta työmarkinatuella, kunhan vaan saan tehdä jotakin ns. palkitsevaa.

Silti rustaan salassa hakemuksia teknisen kirjoittajan paikkoihin ja mietin kirjastoalan opintoja. Eilen jopa harkitsin kukkaisteekkariksi pyrkimistä...