Minua naurattaa ja puistattaa. Muistan kuin ihmeen kaupalla vanhan käyttäjätunnukseni ja salasanani, vaikka unohdan koko ajan pankkikorttieni pin-koodit ja työpaikan sähköpostien tunnusluvut. Hetken olin jo ollut kauhuissani. Koko melkein parin vuosikymmenen takainen maailmani kaljanbaarienhuuruisessa surkeudessaan on ollut täällä paljaana kaikkien tarkastella, mutta nyt voin jälleen hallita sitä. 

Välillä tuntuu siltä, että 15 vuotta tai 10 vuotta on lyhyt aika - olenhan 15 vuoden kuluttua jo reilusti yli viisikymppinen ja se kuulostaa jo aikuisen naisen iältä. Mutta verratessani 25-vuotiaan itseni kirjoituksia nykyisiin ajatuksiini, tuntuu, kuin 15 vuotta olisi pieni ikuisuus. Tunnistan ja muistan hyvin silloiset ajatukseni. Aika tuntui kuluvan, kaverit työllistyivät, omat tulevaisuudennäkymät tuntuivat järkyttävän kapeilta. Vietin koko 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen kuin pimeässäkopissa, omien rajoittavien ajatusten vankina. Voiko siitä oppia mitään, mietin? Onko joku nuori aikuinen nykyään yhtä syvällä mustassa kuilussa kuin minä olin? Varmaankin, ja syvemmälläkin. Voisinko jotenkin ottaa omassa elämässäni takaisin sitä aikaa, jonka hukkasin 2000-luvun alun baariympäristöihin ja omaan masennukseeni?