Jäin yksin kotiin miesystävän lähdettyä kaverilleen käymään. Voisi sanoa tätä tahalliseksi melankoliahakuisuudeksi. Jostain syystä kuitenkin hetkellinen yksinäisyys tuntui pitkästä aikaa kiehtovalta. Yritän siis muistella, mitä ihmettä aiemmassa elämässäni tein tällaisilla illoilla. Muistaakseni luin turhiksi osoittautuneisiin pääsykokeisiin ja samanarvoisiin tentteihin, ellen sitten epätoivoisena kysellyt iltasuunnitelmia tekstiviesteillä (kuinka rasittavaa sen on täytynytkään olla vastaanottajien näkökulmasta katseltuna). Ah nuo nuoruuden hukkaan heitetyt vuodet! Aina on tultunut siltä, että on liian vanha ja että muuttuminen on myöhäistä. Vasta tämän ikäisenä se alkaa olla monessa suhteessa oikeasti totta (jo tuo lause paljastaa kuitenkin ikävuosista riippumattoman keskenkasvuisuuteni).

Wild is the wind, laulussa sanotaan. Täällä näyttää vielä rauhalliselta; toisaalta turvallisuuden tunne ei voi näinä aikoina tietenkään kummuta muusta kuin itsepetoksesta.

Mainittakoon vielä, että jääkaapissa taitaa olla kaksi olutta.