Kun viime kirjoituksessa halusin rokkitähdeksi, niin nyt täytyy heti vetää takaisin. Oikeasti haluaisin kirjastoalalle. Tajusin sen valitettavasti vasta nyt, n:nen opiskeluvuoden jälkeen. Tunnen nimittäin todella monta kyseiselle alalle suuntautuvaa ihmistä, ja kaikki vaikuttavat niin fiksuilta ja selväjärkisiltä verrattuna (kaltaiseeni) perushumanistiin, että ottaisin heidät mielelläni työtovereikseni. Lisäksi melkein kaikilla keskimäärin yli 3 vuotta opiskelleilla on jo oman alan työkokemusta ja lisää tulossa. Bonuksena vielä kiinteä verkosto oman alan opiskelijoiden kesken, ja mikä voisikaan paremmin edistää "oikeiden töiden" saamista. Toivottavasti ehdin tekemään ensi vuonna informaatiotutkimuksen aineopinnot työn ja gradun ohessa (niin, mikäli olen vielä parin kuukauden päästä näin motivoitunut...).

Niin, olinhan minä vielä muutama vuosi sitten tuleva tiedenainen, runoilija, elämäntaiteilija ja ties mitä. Sittemmin olen ymmärtänyt säännöllisen, vaatimattomankin, toimeentulon merkityksen mielenterveydelle. Jonkinlaisena freelancerina varmasti saisin stressiperäisen sydärin jo alle nelikymppisenä.

Viime päivinä en ole kylläkään tehnyt mitään edistääkseni minkäänlaisen uran urkenemista. Olen lähinnä maannut rannalla, juonut kahvia ja lueskellut hömppää. Olen jopa uskaltautunut uimaan. Pyynikin ranta on kyllä hieno paikka, varsinkin kun yrittää unohtaa ne perkeleen lasinsirut ja pullonkorkit.

Eilen katselin kaiken aivojenpehmitysmeiningin vastakohdaksi Ingmar Bergmanin kovin avantgardistisen  Personan. Olen nähnyt sen kerran aiemminkin, joskus pari vuotta sitten, jolloin se ei kylläkään jättänyt paljoakaan käteen. Nyt elokuva herätti sentään jotain ajatuksia, esimerkiksi varsin ajankohtaisen muistutuksen siitä, kuinka kommunikaatio on lopulta usein vain yritys päästä syvemmälle omaan itseemme ja ymmärtää omia motiivejamme paremmin. Tosiaankin, tuntuu joskus, että tunnen liian paljon ihmisiä, joita tavatessani ajaudun vain kuuntelemaan monologia. Ei silti, ettenkö itsekin olisi taipuvainen vastapuolen reaktioista riippumattomaan tilitykseen, erityisesti miesseurassa. Joskus eksistentiaalinen tuska (tai parisuhdeongelmat, jotka saattavat tietenkin olla vain edellisen yksi manifestaatio) tekee ihmisestä helvetin itsekkään. No, tämä ei enää liity hirveän kiinteästi Bergmanin elokuvaan - älkääpä siis syyttäkö idioottimaisista tulkinnoista...