Kun viime kirjoituksessa halusin rokkitähdeksi, niin nyt täytyy heti
vetää takaisin. Oikeasti haluaisin kirjastoalalle. Tajusin sen
valitettavasti vasta nyt, n:nen opiskeluvuoden jälkeen. Tunnen
nimittäin todella monta kyseiselle alalle suuntautuvaa ihmistä, ja
kaikki vaikuttavat niin fiksuilta ja selväjärkisiltä verrattuna
(kaltaiseeni) perushumanistiin, että ottaisin heidät mielelläni
työtovereikseni. Lisäksi melkein kaikilla keskimäärin yli 3 vuotta
opiskelleilla on jo oman alan työkokemusta ja lisää tulossa. Bonuksena
vielä kiinteä verkosto oman alan opiskelijoiden kesken, ja mikä
voisikaan paremmin edistää "oikeiden töiden" saamista. Toivottavasti
ehdin tekemään ensi vuonna informaatiotutkimuksen aineopinnot työn ja
gradun ohessa (niin, mikäli olen vielä parin kuukauden päästä näin
motivoitunut...).
Niin, olinhan minä vielä muutama vuosi sitten tuleva tiedenainen,
runoilija, elämäntaiteilija ja ties mitä. Sittemmin olen ymmärtänyt
säännöllisen, vaatimattomankin, toimeentulon merkityksen
mielenterveydelle. Jonkinlaisena freelancerina varmasti saisin
stressiperäisen sydärin jo alle nelikymppisenä.
Viime päivinä en ole kylläkään tehnyt mitään edistääkseni minkäänlaisen
uran urkenemista. Olen lähinnä maannut rannalla, juonut kahvia ja
lueskellut hömppää. Olen jopa uskaltautunut uimaan. Pyynikin ranta on
kyllä hieno paikka, varsinkin kun yrittää unohtaa ne perkeleen
lasinsirut ja pullonkorkit.
Eilen katselin kaiken aivojenpehmitysmeiningin vastakohdaksi Ingmar Bergmanin kovin avantgardistisen Personan.
Olen nähnyt sen kerran aiemminkin, joskus pari vuotta sitten, jolloin
se ei kylläkään jättänyt paljoakaan käteen. Nyt elokuva herätti sentään
jotain ajatuksia, esimerkiksi varsin ajankohtaisen muistutuksen siitä,
kuinka kommunikaatio on lopulta usein vain yritys päästä syvemmälle
omaan itseemme ja ymmärtää omia motiivejamme paremmin. Tosiaankin,
tuntuu joskus, että tunnen liian paljon ihmisiä, joita tavatessani
ajaudun vain kuuntelemaan monologia. Ei silti, ettenkö itsekin olisi
taipuvainen vastapuolen reaktioista riippumattomaan tilitykseen,
erityisesti miesseurassa. Joskus eksistentiaalinen tuska (tai
parisuhdeongelmat, jotka saattavat tietenkin olla vain edellisen yksi
manifestaatio) tekee ihmisestä helvetin itsekkään. No, tämä ei enää
liity hirveän kiinteästi Bergmanin elokuvaan - älkääpä siis syyttäkö
idioottimaisista tulkinnoista...
tiistai, 12. heinäkuu 2005
Kommentit