Olen tänään käynyt salilla monen kuukauden tauon jälkeen. Lisäksi olen miettinyt elämän ja kuoleman kysymyksiä. Sain nimittäin kiittää hyvää tuuriani jälleen kerran: sen lisäksi, että asun kaiketi maailman seismologisesti stabiileimmassa kolkassa, onni oli myötä silloinkin, kun katolta pudonnut jääkokkare iskeytyi maahan juuri noin puolen metrin päässä minusta. Jos olisin lopettanut hömppälehden selailun nanosekuntiakaan liian aikaisin, saattaisin tällä hetkellä - onnekkaimmillaini - kärsiä kallonmurtumasta.

Tänään olen nurissut mm. liian kovasta tuulesta, millin kasvunrajasta tukassani ja siitä, että komeasti alkanut opiskelijan urani tuntuu päättyvän vähintäänkin ennalta arvaamattomasti, ellei nolosti. Siitä huolimatta, että lomaa on jäljellä vielä muutama päivä, ja sen jälkeen saan mennä töihin, vaikka se ylevää koulutustani vastaamatonta näpertelyä onkin. Siitä huolimatta, että sain tänään herätä toisen ihmisen vierestä, mikä koko tähän astiseen elämääni suhteutettuna on edelleen positiivinen poikkeus.

Olisikohan niin, kuten Bergman-setä sanoi tv:ssä, että elämä sammuu ihmisestä kuin valo lampusta, yhtäkkiä, muuttuen pelkäksi kivuttomaksi olemattomuudeksi? Jos näin on, on kai turha pelätä mitään. Kunhan vain pääsisi heittämään henkensä nopeasti, ilman että pettymys ja pelko ehtisivät vallata mieltä.