Ajattelin, että voisi olla hauskaa ja terapeuttista alkaa taas blogata, viiden vuoden tauon jälkeen. Olin jo käytännössä unohtanut blogini, mutta sen uudelleen löytäminen ja vanhojen kirjoitusten lukeminen pakottaa nyt jatkamaan tarinaa. Jossain vaiheessa siirryn luultavasti kirjoittelemaan toiseen osoitteeseen, mutta nyt jatkan tässä. On kiinnostavaa verrata viiden vuoden takaista nykyhetkeen - onko mikään muuttunut, olenko lainkaan kypsynyt, onko kieli rapautunut vähästä käytöstä?

Puolen vuosikymmenen takaisten tuntojen kohtaaminen blogimuodossa suorastaan järkyttää  - monta vuotta elämästäni on tuhrautunut masentuneisuuteen ja siitä aiheutuneeseen osittaiseen toimintakyvyttömyyteen, tai ainakin äärettömään passiivisuuteen. Jotenkin olen nähnyt maailman hirveän mustavalkoisena ja tulevaisuuteni vaihtoehdottomana. Alkoholi on pitänyt arjen jotenkin balanssissa - kun olen ajatellut, että se on ongelmien ydin olen siirtänyt vastuun ongelmistani itseni ulkopuolelle.

Tarkoitan sitä, että kun olen käyttänyt alkoholia ahdituslääkkeenä, olen vain siirtänyt pulmani pois aktiivisesta tietoisuudestani muualle. En osaa analysoida asiaa tarkemmin, sillä tämä oivallus on minulle uusi, mikä on sinänsä uskomatonta ottaen huomioon sen itsestään selvyyden. Joka tapauksessa, koin äkkiä, että alkoholin käyttö tai käyttämättä jättäminen on valinta siinä missä muutkin asiat elämässäni. (No, monta argumenttia varmaan löytyy tätäkin näkemystä vastaan, mutta menen nyt äärimmäisyyteen, sillä suurimman osan elämästäni olen kokenut itseni passiivisena objektina, jonka valinnat ovat tulosta yhteiskunnallisesta asemastani, geeneistäni, talouden liikkeistä, säästä, hormoneista, you name it...) Minä valitsen otanko ja jos otan niin kuinka paljon. Alkoholi ei ole valinnut minua vaan minä jossain vaiheessa valitsin sen - estoista vapauttajaksi, ahdistuksen lieventäjäksi. Ensiksi baari-iltojen vakiokumppaniksi, muunlaisen kumppanin puutteessa, mutta myöhemmin myös koti-iltojen pelastajaksi.

Olen hukannut vuosikausia elämästäni masennuksen ja ahdistuksen sekaisessa mössössä. Minulla on taipumus haluta pois tästä hetkestä, upota sisäänpäinkääntyneeseen leijailuun. Yritän tästä lähtien kirjata ajatuksiani muistiin säännöllisesti, ehkä se voisi toimia jonkinlaisena vastalääkkeenä tälle taipumukselleni. Katsotaan, miten tässä käy.