Yksinäinen viikonloppu oli yhtä krapulapäivää, välissä turhia
baaripyrähdyksiä, joista en muista paljoakaan. Huolestuttavaa kyllä,
sorruin juopottelemaan myös yksinäni, enkä niinkään hillitysti. Tämä
kesä on kyllä ollut aivan kamala alkoholin käytön suhteen, ja kun
alkoholi tunnetusti masentaa ja lamaannuttaa, olen ollut muutenkin
siinä tilassa, etten ole saanut mitään tehtyä.
Ehkä sitä voisi välillä yrittää luottaa tahdonvoimaansa ja aloittaa
elämäntaparemontin. Vaikeinta on ehkäpä sanoa ei juopottelemaan
kutsuville kavereille, sillä eihän minulle paljon muita ole. Tämäkään
ei tietenkään tuo viimeksi kulunutta paria kuukautta takaisin. Olen
vaipunut lähes täydelliseen toimettomuuteen, enkä pysty tarttumaan
mihinkään. Yksinkertaisten lomakkeiden täyttäminen ja postittaminenkin
tuntuu aivan mahdottomalta suoritukselta. En pysty suorittamaan mitään
muuta kuin täydellisen rutiininomaisia toimintoja. En tunne olevani
erityisen masentunut, sillä tuleva työ pakottaa skarppaamaan ja luo
jonkinlaista uskoa tulevaisuuteen (tosin tuokin usko on katteetonta,
mikäli en pysty valmistumaan seuraavan lukuvuoden aikana). Tämä ei siis
voi johtua mistään muusta kuin viinaksista.
Tuntuu, että suurin osa tuntemistani ihmisistä pystyy hoitamaan
elämänsä ja opiskelunsa ihan mallikaasti baareissa juoksemisesta
huolimatta, eikä ajaudu viettämään loputonta henkistä krapulapäivää,
kuten meikäläinen. Ottaa kyllä suunnattomasti päähän - olen luultavasti
viimeinen tuttavapiiristä, joka tulee valmistumaan (jos ikinä tulen
valmistumaan), vaikka olin ensimmäinen, joka aloitti opiskelut. Suoraan
lukiosta yliopistoon pääsy pitäisi muuten kieltää, pakollinen elämän
harjoittelu vähintään vuodeksi siinä välissä voisi olla ihan
terveellistä monille meistä. Kun olen aloittanut opiskelun ilman mitään
nykyisen kaltaisia aikarajoitteita, olen elänyt pitkään siinä uskossa,
että mihinkään ei ole kiire. Ja hups, yhtäkkiä on melkein kymmenen
vuotta kulunut huomaamatta...
tiistai, 26. heinäkuu 2005
Kommentit