Yksinäinen viikonloppu oli yhtä krapulapäivää, välissä turhia baaripyrähdyksiä, joista en muista paljoakaan. Huolestuttavaa kyllä, sorruin juopottelemaan myös yksinäni, enkä niinkään hillitysti. Tämä kesä on kyllä ollut aivan kamala alkoholin käytön suhteen, ja kun alkoholi tunnetusti masentaa ja lamaannuttaa, olen ollut muutenkin siinä tilassa, etten ole saanut mitään tehtyä.

Ehkä sitä voisi välillä yrittää luottaa tahdonvoimaansa ja aloittaa elämäntaparemontin. Vaikeinta on ehkäpä sanoa ei juopottelemaan kutsuville kavereille, sillä eihän minulle paljon muita ole. Tämäkään ei tietenkään tuo viimeksi kulunutta paria kuukautta takaisin. Olen vaipunut lähes täydelliseen toimettomuuteen, enkä pysty tarttumaan mihinkään. Yksinkertaisten lomakkeiden täyttäminen ja postittaminenkin tuntuu aivan mahdottomalta suoritukselta. En pysty suorittamaan mitään muuta kuin täydellisen rutiininomaisia toimintoja. En tunne olevani erityisen masentunut, sillä tuleva työ pakottaa skarppaamaan ja luo jonkinlaista uskoa tulevaisuuteen (tosin tuokin usko on katteetonta, mikäli en pysty valmistumaan seuraavan lukuvuoden aikana). Tämä ei siis voi johtua mistään muusta kuin viinaksista.

Tuntuu, että suurin osa tuntemistani ihmisistä pystyy hoitamaan elämänsä ja opiskelunsa ihan mallikaasti baareissa juoksemisesta huolimatta, eikä ajaudu viettämään loputonta henkistä krapulapäivää, kuten meikäläinen. Ottaa kyllä suunnattomasti päähän - olen luultavasti viimeinen tuttavapiiristä, joka tulee valmistumaan (jos ikinä tulen valmistumaan), vaikka olin ensimmäinen, joka aloitti opiskelut. Suoraan lukiosta yliopistoon pääsy pitäisi muuten kieltää, pakollinen elämän harjoittelu vähintään vuodeksi siinä välissä voisi olla ihan terveellistä monille meistä. Kun olen aloittanut opiskelun ilman mitään nykyisen kaltaisia aikarajoitteita, olen elänyt pitkään siinä uskossa, että mihinkään ei ole kiire. Ja hups, yhtäkkiä on melkein kymmenen vuotta kulunut huomaamatta...