Syyskuu, ah. Olen aina tykännyt syksystä huomattavasti enemmän kuin muista vuodenajoista. Olen syntynytkin loppukesästä, juuri siihen aikaan, kun ilmat viimeistään alkavat viiletä. Lisäksi olen yleensä aina ollut kesät työttömänä ja rahattomana. Syksy on aina tuonut mukanaan edes jotain tekemistä ja sen myötä näennäistä tarkoitusta elämään. Rakastan myös syksyistä luontoa, sillä kaikessa mätänevässä ja elottomassa on vanitas-tyylistä rehellisyytä.

Sitten seuraa tavanomainhen juopon valitus: Ei ikinä pitäisi sortua juomaan ja tupakoimaan, se nyt on selvä, mutta ei ainakaan keskellä viikkoa. Istuin eilen baarissa ja kumosin tuoppeja, jätkäseurassa tietty, samaan tahtiin kuin miehet. Tottakai minun kokoiselleni naisella kolme isoa ihan toinen juttu kuin miehillä. Lisäksi minusta tulee kännissä ketjupolttaja, vaikka muuten en tupakoi lainkaan.  Nyt on sitten synnin palkkana päänsärky ja vieläkin tolkuttomampi väsymys kuin tavallisesti. Kannatiko? Työparini on absolutisti, mikä lisää synnintuntoa entisestään. Vilkuilen parhaillaan hänen hienoa MP3-soitintaan ja mietin, mikä määrä rahaa hänellä säästyykään, verrattuna siihen, että itselläni baarireissuihin menee kuukaudessa varmaankin noin 60 - 100 euroa. Ehkä juomisen lopettaminen onnistuisi, jos lupaisi itselleen palkintoja sillä rahalla, minkä normaalisti kaataa kurkustaan alas. Kun ajatteleen, että puolen vuoden jälkeen voisin ostaa vaikka uuden tv:n tai kirjahyllyn, kaljan kittaaminen alkaa tuntua aika turhalta touhulta.

Avomieheni on itsekurin ruumiillistuma, vaikka hän ei olekaan mikään askeetti. Ehkä tuollainen mielenlaatu on kaikkein harvinaisin - kohtuukäyttöhän on kaikissa nautintoaineissa paljon vaikeampaa kuin lopettaminen. Avomieheni kuitenkin on ihminen, joka ei voisi olla ikinä riippuvainen mistään substanssista. Kahvia hän kyllä juo, mutta olen varma, että senkin lopettaminen onnistuisi. Hän ei ikinä aseta itselleen mitään rajoja - ei hänen tarvitse, koska hän pysyy luonnostaan aina kohtuudessa. Mikäli avomieheni alkaisi esim. juoda liikaa, tämän hetkinen maailmankuvani varmaankin murskaantuisi. Opiskelutkin hän hoitaa samalla suuremmitta mukinoitta äärimmäisen tunnollisesti, istumalla kaikilla luennoilla, tekemällä tenttikirjoista huolellisia muistiinpanoja, ynnä muuta minulle mahdotonta. Luulen, että hän tulee aikanaan tekemään gradunkin samalla päättäväisyydellä, ilman turhia mukinoita. Ilmeisesti jotenkin tasapainotamme toisiamme, mutta en oikein ymmärrä, mitä hän voi saada kaltaiseni kaikessa typeriin äärimmäisyyksiin menevän ihmisen seurasta.

Nykyään en muuten tee oikeastaan mitään muuta kuin katselen elokuvia. Elokuva on kyllä ärsyttävä taiteenlaji - sen seuraaminen ei vaadi mitään, ja kuitenkiin se parhaimmillaan vangitsee ajatukset päiväkausiksi. Niin kuin nyt esimerkiksi viikonloppuna katsottu Polanskin Vuokralainen (en oikeastaan tiedä oliko se edes erityisen onnistunut elokuva, mutta jostain syystä rakastan sen tunnelmaa, ja tykkään Polanskista näyttelijänäkin). Onneksi elokuvainnostukseni heräsi niin myöhään, etten ole ehtinyt mitään elokuvatieteitä opiskelemaan, teoreettinen tietämys olisi varmasti tappanut innostukseni, aivan niin kuin kävi kirjallisuudenkin kohdalla. Menin kännipäissäni tässä pari viikkoa sitten ilmoittautumaan paikallisen elokuvakerhon pj:lle, että haluaisin mukaan niiden toimintaan, ja nyt se oli - yllätyksekseni - laittanut sähköpostia syksyn ensimmäisestä kokouksesta. En todellakaan tiedä, uskallanko mennä mukaan - enhän ole ikinä ollut mukana minkäänlaisessa järjestötoiminnassa...