Löysin tässä taannoin syyn siihen, miksi yksi monista pilvilinnoistani meni myttyyn (huomatkaa häpeilemättömän kökkö ja kliseinen kielikuva) - toisin sanoen siihen, miksi minusta ei koskaan tullut runoilijaa.

Runothan (ö-luokan kirjallisuustieteilijän pätevyydellä lausuakseni) ymmärtääkseni perustuvat siihen, mikä jätetään sanomatta.

Minusta asioiden konkretisoiminen on sen sijaan todella terapeuttista, etenkin henkilökohtaisissa vuodatuksissa. Jossain vaiheessa omat päiväkirjanomaiset raapustukseni täyttyivät pitkistä, abstrakteihin käsitteisiin nojautuvista valituksista, joiden kannustimena oli lähinnä kirjoittamishetkellä vellonut tunnetila. Mutta sitten hoksasin, että (esim.) sukkahousun vyötärön alle jäänyt mekonhelma julkisessa tilassa on huomattavasti koomisempi asia (inho)realismin keinoin kuvattuna kuin tarkasteltuna tilanteen aiheuttaman tunnetilan läpi.

Tarinan logiikka vaatii useimmiten jonkinlaisen ratkaisun, johon ei päästä kiertelemällä. Mahdankohan välttää tulevaisuudessa turhautumat vain keksimällä, miten kaikki voisi sittenkin päättyä onnellisesti? Ja sitten uskottelemalla sen jollekulle, joka ehkä eksyy lukemaan tätä...