Haastattelu järjestetään yliopistolla, kesän jäljiltä vielä hyvin kolkossa ja tyhjässä Metsätalossa. Kun nousen leveitä kivisiä rappusia kolmanteen kerrokseen, etuajassa tietenkin, muistelen opiskelukesiäni toisessa kaupungissa vuosikymmen sitten. Vaeltelin tyhjissä kampusrakennuksissa yksin, kesätyöläiset olivat toisaalla, minä olin lukevinani tentteihin tai yhä uusiin pääsykokeisiin. Vaihtelin mikroluokkaa, kun en kehdannut istua koko päivää samassa, join kahvia tyhjissä ruokaloissa, poltin tupakkaa yliopiston takapihalla häpeillen... Sinä tuskaisena kesänä 1990-luvun lopussa käytin vain mustaa ja kuljin talvikengissä (Vagabondin mustat, nauhalliset, paksulla vuorella) läpi heinäkuun ja kuuntelin toistolla Beth Ortonin cd:tä.

Opiskelu tuntui loppumattomalta, sekavalta pöheiköltä, jonka tarkoituksen halusin kuulla muilta. Halusin, että joku olisi kertonut minulle, mikä minusta voisi tulla, mitä työtä voisin tehdä.  Toisaalta, en ollut varma kykenisinkö ylipäätään koskaan tulemaan yhtään miksikään.

Nyt olen paljon vanhempi, minulla on taas liian paljon yllä sydänkesän helteisiin, mutta olen kai oppinut jotain. Minulle on välillä maksettu ajastani ja työpanoksestani, mutta en ole silti erityisesti "tullut miksikään". En samaistu mihinkään ammattiryhmään, en koe edelleenkään olevani kovin hyvin soveltuva työhön jota nyt teen. Siitä huolimatta olen hakemassa tähän koulutukseen, joka täydentäisi opintojani juuri siihen suuntaan, mihin olen nyt (epävakaasti mutta joka tapauksessa) työllistynyt.

Haastatteluhuoneen ulkopuolella sohvatuolilla iistuu vaalea, pitkätukkainen nainen, jolla on tukeva, virallisen näköinen salkku. Tervehdin häntä (miksi ihmeessä? mietin jälkeenpäin), pian hänet kutsutaan huoneeseen. Kuulen sisältä puhetta, nainen kuulostaa itsevarmalta, hän artikuloi selkeästi. Haastattelijat kuulostavat kiinnostuneilta ja tekevät vastakysymyksiä. Minun on pakko kävellä kauemmaksi, ahdistukseni kasvaa, joka sydämenlyönti on edellistä raskaampi.  En näe, kun tämä kokelas poistuu, mutta olen varma, että hän teki vaikutuksen, hän on juuri sellainen tasapainoinen nainen, joka sopii tälle alalle ja tällaisiin koulutuksiin.

Ennen minulle varattua haastatteluaikaa puhelimeen puhuva vanhempi, ärtyneen oloinen nainen tulee huoneesta. Hän yrittää vakuuttaa puhekumppaniaan jostakin, tilanne vaikuttaa hankalalta.

Kello on tasan, minut kutsutaan sisään. Olen suunnitellut kaiken etukäteen: kuinka tervehtisin haastattelijoita reippaasti, kättelisin heitä ja katsoisin silmiin. Antaisin itsevarman kuvan itsestäni, ottaisin tilanteen haltuun. Kaikki menee kuitenkin ensi hetkestä alkaen aivan pieleen. Yksi haastattelija rypistelee papereitaan, toinen tekee muistiinpanoja (tämän pitäisi saada minut, toden totta, valveutuneeksi) ja yksi istuu selin minuun. Mietin, onko tämä suunniteltua, mutta se, että tiedostan asian, ei muuta käyttäytymistäni mihinkään. Seison paikallani typeränä, hikoilen. Lopulta minut pyydetään istumaan.

Haastattelijat kysyvät pohjakoulutuksestani. Kun se ei riitä muodollisesti pätevöittämään minua nykyiseen työhöni, minkä toki tiedän, yksi haastattelijoista puhahtaa pilkallisesti. Voisin nyt puolustaa itseäni. Siiksihän minä herranen aika haen tähän lisäkoulutukseen, että osaisin tehdä työtäni paremmin. Mutta en sano mitään. Vähäinen ammattiylpeyteni murenee pölyksi noiden arvostelevien katseiden alla. Nuo ihmiset eivät ole lainkaan kiinnostuneita saamaan minua mukaan koulutukseen, aivan sama mitä tästä lähtien sanon. Enkä enää paljoa sanokaan.

Haastattelu loppuu, on kulunut kymmenen minuuttia. Kymmenen minuuttia! Niiden perusteella minut siis merkitään. Mietin, millaisia psykologisia taitureita haastattelijat ovatkaan. Elämässä ei selittelyn varaa oikein ole, ensivaikutelmat ratkaisevat, nuo lahjomattomat sekunnin sadasosat. (Panen merkille, että salkkunaisen kanssa he ovat keskustelleet runsaan vartin.) Yksi naisista kehuu ohimennen, kuinka nopeita he olivatkaan olleen tänään. Huomaan, kuinka kaikki suunnitelmani olivat haastattelun aikana unohtuneet, kuinka kaikki itsevarmuuteni on jälleen hetkeksi mennyttä. Astun ulos kivisestä rakennuksesta helteiseen keskipäivään, hiki valuu tekokuituisen paitani selkämystä pitkin ja silmiäni kirvelee.