Eilinen koetteli sietokykyäni mielin määrin. Viikossa hutiloimani seminaarityö sai ansaitsemansa vastaanoton - tosin kanssaopiskelijoitani olin pystynyt huijaamaan name-dropping -metodilla ihan kiitettävästi, mutta ohjaajalle se ei mennytkään läpi. Harmillista, että hoksaan vasta nyt, ettei pintapuolisella käsitteiden listaamisella ja teosten nopealla läpiselaamisella pötkitä kovin paljoa proseminaaria pidemmälle akateemisella uralla. (Kaukana taustalla, vaimeana, romuttuvan itsetunnon ääni).

Illalla kävin vielä katsomassa Vera Draken, brittiläisen tiskipöytärealisti Mike Leigh'n uuden elokuvan. Pelkäsin sen olevan Lars von Trier -tyylinen ärsyttävän nyyhky moraalisesti täydellisen marttyyrinaisen kärsimystarina, millainen se itseasiassa olikin, mutta jotenkin vakuuttavampi kuin olisin odottanut. Joo, kyynelehdittyä tuli, mutta en tiedä johtuiko se leffasta vai yleisestä mielentilastani.

Jotta taivas tietäisi että olen ihan vitun kurja nyt, voin vielä paljastaa, että yöllä heräsin ja huomasin Taudin iskeneen. Nyt olen sitten antibioottikuurilla. Sivuvaikutuksina on mm. huimaus ja pahoinvointi - jälkimmäinen nostaa jo päätään.