Minulle on aina ollut ominaista vastuun pakoilu. Olen kuin jätöksiään peittelevä koira, kolaripaikalta pakeneva rattijuoppo (ym. puujalkametaforia). Kyse on varmaankin valtavasta auktoriteettikammostani. Jos joku minun suhteeni käskyvaltainen henkilö pääsee huomauttamaan virheistäni, olen ihan rikki. Luulen, hyvä psykologi, että tämä kaikki pohjautuu
1)siihen, että olen ainoa lapsi. Kotona minulla ei ollut liittolaisia, vaan jouduin olemaan yksinäni vanhempien vallankäytön kohteena. Jos protestoin, protestoin seinille. Jos tein väärin, ei kukaan ollut puolustamassa.
2)Koulussa olin ns. hyvä oppilas. Käytännössä olin suhteellisen kyvykäs luku- ja taideaineissa, mutta täysi tumpelo sosiaalisten suhteiden luomisessa. Itseasiassa minua suorastaan inhottiin, mikä ei ollut mikään ihme, sillä jälkeenpäin katsoen olin leuhka kusipää, joka kuvitteli tietävänsä asiat vähintään yhtä hyvin kuin opettajat. Niinpä juuri opettajat olivatkin ainoita liittolaisiani koulussa (ainakin omasta mielestäni), ja jos minua jouduttiin ojentamaan jostain, merkitsi se liiton murtumista ja putoamista auttamattomaan yksinäisyyteen.

(Tämän vuodatuksen aiheutti seuraava insidentti: sekoiten eilen iltapäivällä tulostimen, enkä osannut korjata sitä, joten luikin kotiin, ilmeisesti kuvitellen, ettei kukaan tietäisi juuri minun olleen viimeisenä töissä. Tänä aamuna rakkine oli edelleen jumissa, mutta nakki napsahti, sillä jossain välissä se oli sylkenyt ulos meikäläisen tietsikalta lähtöisin ollutta henkilökohtaisen tilityksen ja tutkimussuunnitelman välimuotoa.)