Töissä ei ole mitään tekemistä. Pöydällä näyttää olevan Jonathan Cullerin kirja On Deconstruction, josta saatan joskus saada 0.6666667 ov:ta. Ei jaksa kiinnostaa. Kirjallisuustiede on yhtä säälittävää kuin popjournalismi - hommaa surkimuksille, joista ei pyrkimyksistään huolimatta ikinä ollut luojiksi ja jotka tämän vuoksi päätyivät korkeintaan arvioimaan muiden luomisia. Tai keittämään kahvia ylemmilleen tunkkaisissa toimistoissa.

Sitäpaitsi olen taas kateellinen: sille kauniille naiselle, joka voitti HS:n kirjallisuuspalkinnon; sille tutkijakoulupaikan hakijalle, joka on minun ikäiseni mutta tehnyt kaksi maisterintutkintoa enemmän. Ottaa aivoon, kun ikinä vaihdoin pääainetta (siis lähinnä se ensimmäinen kerta). Silloisella pääainelaitoksellani on hirveät määrät rahaa, ja lisää tulee, kun ne on kuulemma niin "huippuja". Huolimatta siitä, että kyseinen tieteenala on täyttä bluffia ilman loogisesti pätevää metodologiaa tai mitään omaa sanottavaa. Niin ovat kieliaineetkin, mutta eivät ne edes yritä olla mitään muuta. Minä taas olen aina yrittänyt olla niin helvetin tieteellinen, ja parhaiten tietenkin saan tunnustusta pykimyksistäni hakeutumalla arvioitavaksi sellaisten ihmisten joukossa, jotka eivät metodeista ja teorioista mitään tiedä - eivätkä edes jaksa kiinnostua. Eipä silti, ei minunkaan kyllä olisi pitänyt. Pätemisen keinot ovat monet.

Lupasin muistaakseni olla vetämättä perseitä tulevana viikonloppuna. Taitaa jäädä haaveeksi. Tekisi mieli korkata jo tänään.