perjantai, 5. elokuu 2011

Sumua, varjoja, sumua

Rustohollin sillan kohdalla asvaltin pinnasta nousee vesihöyryä kaatosateen jäljiltä. On kuin ajaisin suolla. Vastaantulevien kaista tuntuu olevan liian lähellä, järvi toisella puolella on musta. Vaikka moottoritie on valaistu, se ei auta, kun valonsäteet heijastuvat sumusta takaisin. Kun sumu alkaa ryömiä tuulilasia ylös sisäpuolelta, kadotan suuntavaistoni. Yritän  pimeässä säätää puhallusta kovemmalle, radiossa oopperalaulaja kirkuu sen yli. Voiko moottoritien varteen pysähtyä, mietin. Takana ajava citymaasturikuski vilkuttaa valoja, en kehtaa.

Kotikylän risteys on pilkkopimeä, täällä säästetään kunnan varoja. Kuulemma melkein joka viikko juoppo jää kiinni ratista täll raitilla ja voin vain toivoa, että hän on nyt jäänyt kotiin eikä luistele minua vastaan seuraavassa mutkassa. Pimeällä, höyryävällä tiellä minulle tulee sellainen olo, että alan epäillä omaa olemassaoloani. Mitä jos luiskahdinkin moottoritiellä päin vastaantulijaa ja kipu on vasta tulossa? Todistettavasti minulla oli hetki sitten jano ja nälkä ja alavatsaani vihloi, mutta nyt tuntuu kevyeltä ja pelästyttävän kivuttomalta. En mieti, kuinka surkeaksi ja vieraaksi tunnen itseni tunnen itseni tuttavieni lempeillä sävyillä sisustetuissa rivitaloasunnoissaa, joissa vertaillaan urakehityksiä ja lasketaan raskausviikkoja. Vieraus ja surkeus unohtuu, sillä haluan vain päästä hengissä kotiin. Sillä miten surullista olisi kuolla tällä kylänraitilla, jolla minua on poljettu ja jolla minulle on haistateltu (mitä en saa muistella ääneen, se ei todellakaan ole hyvä puheenaihe), josta olen maantieteellisesti päässyt kauas. Tietenkin, tosiaan vain maantieteellisesti, mutta olkoon edes niin...

30-lukulaisten omakotitalojen ikkunoista heijastuvat autonvalot, minun. On kuin tämä olisi hylätty kylä, pommin jäljiltä, sellaisen joka tappaa vain kaiken elävän ja jättää rakennukset koskemattomiksi. On kuin minä olisin tragedian sankari, joka  lausuu säälivänä heitä jotka jäivät tänne ja sekunnin päästä peittää suunsa hämillisyyden vallassa. Sankari jää mykäksi, kylä on mykkä kuin aina, ja varjo laskeutuu kotipihan ylle, kun käännän avainta virtalukossa ja kävelen kotiovelle. Minulla ei ole avainta, sillä ovi ei ole koskaan lukossa.

tiistai, 2. elokuu 2011

Pettymyksiä ja nousuja

Haastattelu järjestetään yliopistolla, kesän jäljiltä vielä hyvin kolkossa ja tyhjässä Metsätalossa. Kun nousen leveitä kivisiä rappusia kolmanteen kerrokseen, etuajassa tietenkin, muistelen opiskelukesiäni toisessa kaupungissa vuosikymmen sitten. Vaeltelin tyhjissä kampusrakennuksissa yksin, kesätyöläiset olivat toisaalla, minä olin lukevinani tentteihin tai yhä uusiin pääsykokeisiin. Vaihtelin mikroluokkaa, kun en kehdannut istua koko päivää samassa, join kahvia tyhjissä ruokaloissa, poltin tupakkaa yliopiston takapihalla häpeillen... Sinä tuskaisena kesänä 1990-luvun lopussa käytin vain mustaa ja kuljin talvikengissä (Vagabondin mustat, nauhalliset, paksulla vuorella) läpi heinäkuun ja kuuntelin toistolla Beth Ortonin cd:tä.

Opiskelu tuntui loppumattomalta, sekavalta pöheiköltä, jonka tarkoituksen halusin kuulla muilta. Halusin, että joku olisi kertonut minulle, mikä minusta voisi tulla, mitä työtä voisin tehdä.  Toisaalta, en ollut varma kykenisinkö ylipäätään koskaan tulemaan yhtään miksikään.

pettymys

Nyt olen paljon vanhempi, minulla on taas liian paljon yllä sydänkesän helteisiin, mutta olen kai oppinut jotain. Minulle on välillä maksettu ajastani ja työpanoksestani, mutta en ole silti erityisesti "tullut miksikään". En samaistu mihinkään ammattiryhmään, en koe edelleenkään olevani kovin hyvin soveltuva työhön jota nyt teen. Siitä huolimatta olen hakemassa tähän koulutukseen, joka täydentäisi opintojani juuri siihen suuntaan, mihin olen nyt (epävakaasti mutta joka tapauksessa) työllistynyt.

Haastatteluhuoneen ulkopuolella sohvatuolilla iistuu vaalea, pitkätukkainen nainen, jolla on tukeva, virallisen näköinen salkku. Tervehdin häntä (miksi ihmeessä? mietin jälkeenpäin), pian hänet kutsutaan huoneeseen. Kuulen sisältä puhetta, nainen kuulostaa itsevarmalta, hän artikuloi selkeästi. Haastattelijat kuulostavat kiinnostuneilta ja tekevät vastakysymyksiä. Minun on pakko kävellä kauemmaksi, ahdistukseni kasvaa, joka sydämenlyönti on edellistä raskaampi.  En näe, kun tämä kokelas poistuu, mutta olen varma, että hän teki vaikutuksen, hän on juuri sellainen tasapainoinen nainen, joka sopii tälle alalle ja tällaisiin koulutuksiin.

Ennen minulle varattua haastatteluaikaa puhelimeen puhuva vanhempi, ärtyneen oloinen nainen tulee huoneesta. Hän yrittää vakuuttaa puhekumppaniaan jostakin, tilanne vaikuttaa hankalalta.

Kello on tasan, minut kutsutaan sisään. Olen suunnitellut kaiken etukäteen: kuinka tervehtisin haastattelijoita reippaasti, kättelisin heitä ja katsoisin silmiin. Antaisin itsevarman kuvan itsestäni, ottaisin tilanteen haltuun. Kaikki menee kuitenkin ensi hetkestä alkaen aivan pieleen. Yksi haastattelija rypistelee papereitaan, toinen tekee muistiinpanoja (tämän pitäisi saada minut, toden totta, valveutuneeksi) ja yksi istuu selin minuun. Mietin, onko tämä suunniteltua, mutta se, että tiedostan asian, ei muuta käyttäytymistäni mihinkään. Seison paikallani typeränä, hikoilen. Lopulta minut pyydetään istumaan.

Haastattelijat kysyvät pohjakoulutuksestani. Kun se ei riitä muodollisesti pätevöittämään minua nykyiseen työhöni, minkä toki tiedän, yksi haastattelijoista puhahtaa pilkallisesti. Voisin nyt puolustaa itseäni. Siiksihän minä herranen aika haen tähän lisäkoulutukseen, että osaisin tehdä työtäni paremmin. Mutta en sano mitään. Vähäinen ammattiylpeyteni murenee pölyksi noiden arvostelevien katseiden alla. Nuo ihmiset eivät ole lainkaan kiinnostuneita saamaan minua mukaan koulutukseen, aivan sama mitä tästä lähtien sanon. Enkä enää paljoa sanokaan.

Haastattelu loppuu, on kulunut kymmenen minuuttia. Kymmenen minuuttia! Niiden perusteella minut siis merkitään. Mietin, millaisia psykologisia taitureita haastattelijat ovatkaan. Elämässä ei selittelyn varaa oikein ole, ensivaikutelmat ratkaisevat, nuo lahjomattomat sekunnin sadasosat. (Panen merkille, että salkkunaisen kanssa he ovat keskustelleet runsaan vartin.) Yksi naisista kehuu ohimennen, kuinka nopeita he olivatkaan olleen tänään. Huomaan, kuinka kaikki suunnitelmani olivat haastattelun aikana unohtuneet, kuinka kaikki itsevarmuuteni on jälleen hetkeksi mennyttä. Astun ulos kivisestä rakennuksesta helteiseen keskipäivään, hiki valuu tekokuituisen paitani selkämystä pitkin ja silmiäni kirvelee.

 

maanantai, 1. elokuu 2011

I go back to...

Ajattelin, että voisi olla hauskaa ja terapeuttista alkaa taas blogata, viiden vuoden tauon jälkeen. Olin jo käytännössä unohtanut blogini, mutta sen uudelleen löytäminen ja vanhojen kirjoitusten lukeminen pakottaa nyt jatkamaan tarinaa. Jossain vaiheessa siirryn luultavasti kirjoittelemaan toiseen osoitteeseen, mutta nyt jatkan tässä. On kiinnostavaa verrata viiden vuoden takaista nykyhetkeen - onko mikään muuttunut, olenko lainkaan kypsynyt, onko kieli rapautunut vähästä käytöstä?

Puolen vuosikymmenen takaisten tuntojen kohtaaminen blogimuodossa suorastaan järkyttää  - monta vuotta elämästäni on tuhrautunut masentuneisuuteen ja siitä aiheutuneeseen osittaiseen toimintakyvyttömyyteen, tai ainakin äärettömään passiivisuuteen. Jotenkin olen nähnyt maailman hirveän mustavalkoisena ja tulevaisuuteni vaihtoehdottomana. Alkoholi on pitänyt arjen jotenkin balanssissa - kun olen ajatellut, että se on ongelmien ydin olen siirtänyt vastuun ongelmistani itseni ulkopuolelle.

temperance

Tarkoitan sitä, että kun olen käyttänyt alkoholia ahdituslääkkeenä, olen vain siirtänyt pulmani pois aktiivisesta tietoisuudestani muualle. En osaa analysoida asiaa tarkemmin, sillä tämä oivallus on minulle uusi, mikä on sinänsä uskomatonta ottaen huomioon sen itsestään selvyyden. Joka tapauksessa, koin äkkiä, että alkoholin käyttö tai käyttämättä jättäminen on valinta siinä missä muutkin asiat elämässäni. (No, monta argumenttia varmaan löytyy tätäkin näkemystä vastaan, mutta menen nyt äärimmäisyyteen, sillä suurimman osan elämästäni olen kokenut itseni passiivisena objektina, jonka valinnat ovat tulosta yhteiskunnallisesta asemastani, geeneistäni, talouden liikkeistä, säästä, hormoneista, you name it...) Minä valitsen otanko ja jos otan niin kuinka paljon. Alkoholi ei ole valinnut minua vaan minä jossain vaiheessa valitsin sen - estoista vapauttajaksi, ahdistuksen lieventäjäksi. Ensiksi baari-iltojen vakiokumppaniksi, muunlaisen kumppanin puutteessa, mutta myöhemmin myös koti-iltojen pelastajaksi.

Olen hukannut vuosikausia elämästäni masennuksen ja ahdistuksen sekaisessa mössössä. Minulla on taipumus haluta pois tästä hetkestä, upota sisäänpäinkääntyneeseen leijailuun. Yritän tästä lähtien kirjata ajatuksiani muistiin säännöllisesti, ehkä se voisi toimia jonkinlaisena vastalääkkeenä tälle taipumukselleni. Katsotaan, miten tässä käy.

 

tiistai, 30. toukokuu 2006

Ei otsikkoa

Kirjoitin tänne viimeksi joskus maaliskuun lopussa, ja sen jälkeen elämä onkin ollut melkoista tyhjäkäyntiä. Ajattelen gradua koko ajan, mutta olen saanut kirjoitettua todella vähän, ehkä noin 10 sivua. Uskoni siihen, että minusta tulisi ikinä maisteria, alkaa horjua. Kuitenkin, niin monet muutkin ovat pystyneet gradun tekemiseen, miksi siis minä en kykenisi siihen? Ja entä jos niin ei käy, mitä minä sitten teen?

maanantai, 20. maaliskuu 2006

Ei otsikkoa

Viimeisen parin viikon ajan oloni on ollut aika hyvä. Ihmeellistä: jopa kaunis kevättalven sää on tuntunut piristävältä, yleensähän tähän aikaan vuodesta olen ollut kaikista pahimmissa epätoivon syövereissä.

Tänään on kuitenkin valitettavasti ollut huonompi päivä.

Tätä täytyy vähän taustoittaa: pari viikkoa sitten viime vuotisen gradusemmaryhmäni vetäjä kysyi, tulisinko kertomaan gradustani laitoksen jonkinlaiseen kokoavaan gradusemmaan. Syy siihen, miksi juuri minua pyydettiin oli se, että niin moni (ilmeisesti potentiaalisempi) kandidaatti oli perunut tulonsa. No, kun olen ollut aina taipuvainen huolestuttavan pieneen itsekritiikkiin tilanteissa, jotka mahdollistavat huomion kohdistumisen omaan itseeni, niin suostuin. Valitettavasti Google kuitenkin tunnetusti tarjoaa mahdollisuuksia ihmisten vakoiluun, ja niinpä googlasin heti tietoja muista semmaan osallistujista. Tulos ei ollut kannaltani mitenkään mieltäylentävä. Mukana on esimerkiksi eräs mies, joka on mua 4 vuotta nuorempi, mutta omaa jo huomattavan uran englannin kielisten kulttuurilehtien kontribuuttorina. Lisäksi kyseinen tyyppi on omistanut elämänsä niin ikään englanniksi kirjoitettujen elokuvakäsikirjoitusten tekemiseen. Niin, luitte oikein, elokuvakäsikirjoitusten. Mulle tuli tuosta kuultuani ihan tajuttoman paska olo, sellainen, että en kehtaa mennä perjantaina lainkaan paikalle kyseiseen tapahtumaan. Musta tuntuu, ettei musta voi koskaan tulla mitään. Mulla ei ole suunnitelmaa b, enkä ole, mikä pahinta, ikinä kunnolla panostanut edes suunnitelmaan a. Aina, kun törmään ihmisiin, jotka ovat saavuttaneet paljon, mulle tulee niin tyhmä olo - minä oikein olen itseäni pitänyt? Ilmeisesti aika suurena lahjakkuutena, kun olen kuvitellut, ettei mun tarvitse tehdä mitään muuta kuin opiskella, ja suuri ura urkeaa välittömästi. Elämäni tuntuu tällä hetkellä ihan hirveältä. Saisinpa edes töitä, mutta sekin on ihan liikaa vaadittu. Enkä voi edes syyttää tästä ketään muuta kuin itseäni.