1) Vihaan itseäni kyvykkäämpiä ihmisiä, koska he ovat inhottavia osoituksia ihmisten pohjimmaisesta epätasa-arvoisuudesta.Erityisesti kaikenlainen älyllinen suorituskyky ja taito ilmaista itseään kirjallisesti ja/tai suullisesti herättää minussa pelkoa ja inhoa. Jostain syystä (unohtakaamme nyt traagisesti murskattujen unelmien vaikutus!) kammotukseni kohteena ovat varsinkin filosofit ja kirjailijat + henkilöt, joiden voisi olettaa joskus tulevan sellaisiksi (= kaikki, jotka sanovat kirjoittavansa / kirjoittaneensa joskus harrastuksekseen tai viljelevät puheessaan täydellisiä lauseita ja epätavallisia sanoja). Pahinta on, jos olet joskus julkaissut jotain. Pelkkä lehtijuttukin riittää, vaikka toisaalta tietenkin halveksinkin painetun sanan markkinahenkisiä aihevalintoja ja pinnallisuutta.


2) Minua inhottavat sellaiset ihmiset, jotka näyttävät olevan tyytyväisiä keskiluokkaiseen elämään. Keskiluokkaisuus ei tässä ole ainoastaan taloudellinen määre, vaan käy synonyymiksi keskimääräiselle ja keskinkertaiselle. Tällaiseen elämäntyyliin kuuluvat säännölliset tulot, kahdeksasta neljään -työ, koti-illat, huonekalumyymälöissä kierteleminen ja viinin nauttiminen ainoastaan ruokajuomana. Parisuhde ja omistusasunto (tai ainakin aktiivinen pyrkiminen sellaisen hankkimiseen) kuuluu myös kuvaan. Ei koskaan krapulaa (se on luova tila, uskokaa pois!), ei koskaan pohdintaa elämän tarkoituksesta tai omien valintojen järkevyydestä – siispä ei myöskään avoinna olevien suunnitelmien (älkäämme kutsuko sitä päättämättömyydeksi tai haihatteluksi!) edellyttämää pyrkimystä eteenpäin, ja alkoholin rajattoman nauttimisen todistamaa uskallusta vapautua kontrollista.

3) En voi sietää ihmisiä, joilla on itsekuria. Tähän joukkoon kuuluvat tutkijat ja graduntekijät, jotka jaksavat pakertaa viikonloppusinkin; työn ja opiskelun ohella vielä liikuntaakin harrastavat hullut; absolutistit ja tupakoimattomat; romaanikirjailijat ja ne, jotka lähtevät bileistä kesken kotiin. Eivät he osaa nauttia elämästä niin kuin minä! Minä elän täysillä, niin kuin sanotaan, enkä turhaan mieti, johtavatko tekoni mihinkään, koska parhaimmillaan niiden tuloksena voi olla van hetkellinen tyydytys (eihän muuta ole olemassakaan). Jos onnistuisinkin pitkäjänteisellä puurtamisella saavuttamaan jotain niin utopistista kuin jollain tavalla pysyvältä vaikuttavan " onnellisuuden" ( ja mitäs se sitten on?), saisin varmaan seuraavana päivänä kuulla sairastavani jotain tappavaa tautia. Meitä odotetaan mullan alla eikä täältä mitään mukaansa saa jne.

Kiitos kysymästä, aivokemiallinen epätasapainoni on siis aivan tavanomaisella tolallaan.