Eilinen ilta oli hyvä esimerkki siitä, kuinka soveltumaton olen työssäkäymiseen. Kun päivän aikana pitäisi tehdä vielä jotain muutakin kahdeksan tunnin koneen ääressä kökkimisen jälkeen, olen täysin kyvytön. Huolimatta siitä, etten eilen tehnyt töissä yhtään mitään, koin tarpeelliseksi nukkua pari tuntia heti kotiin tultuani. Sen jälkeen piti siivota, mikä asuinkumppanini kanssa tarkoittaa sitä, että hänen jynssätessään hammasharjamaisella tarkkuudella nurkkia ja korjatessaan kokoon mitä kummallisimpiin paikkoihin ajautunutta omaisuuttani, minä "imuroin" ja "tiskaan", mitä ei kitinältäni ja tiuskimiseltani välttämättä heti huomaa.

Olen kaikesta huolimatta tyytyväinen itseeni: ennen siivoamista kohtaan tuntemani inho sumensi järkeni niin, etten nähnyt mitään syytä ko. toiminnon harjoittamiseen juuri koskaan. Nyt minua on alkanut jossain määrin ärsyttää, mikäli asuntoamme hallitsevat armoton sekamelska ja villakoiralaumat. Ehkä tämä johtuu siitä, että osa sotkusta on kaikesta huolimatta jonkun muun kuin itseni aiheuttamaa...

Illan päätteeksi jaksoin kuitenkin vielä katsoa dvd:lt yli 80-vuotiaan mykkäklassikon Tri. Caligarin kabinetti. Se oli viihdyttävämpi kuin odotin. Erityisesti kaikkien goottihörhöjen esi-isän näköiseksi meikattu unissakävelijä herätti kotiyleisössä hilpeyttä. Ja miksiköhän nykyisin elokuvia lavastetaan niin harvoin art deco -tyylisillä epäsymmetrisillä pahvirakennelmilla?