Rakas
päiväkirja, toivottavasti olet vielä minun vaikka olenkin laiminlyönyt
sinua viimeaikoina pahemmin kuin koskaan. Syy on yleismaailmallinen,
mutta viime vuosien aikana tässä ruokakunnassa harvinaiseksi käynyt
asiaintila. Arvaatko mistä on kysymys, kun sanon, että olen tällä
viikolla viettänyt asunnossamme keskimäärin kolme-neljä tuntia
valveillaoloajastani? Lisäksi: ikään kuin siinä, että olen töissäkäyvä
opiskelija, ei olisi tarpeeksi, on tälle viikolle sattunut sekä tentti
että harvinaisen hektinen työviikko. Luulin pystyväni pitämään huomisen
vapaana, mutta vielä mitä. Siitä huolimatta aion mennä tänään baariin,
mikä on aina yhtä fiksu idea tällaisessa tilanteessa... Koskahan
kaljanjuonti poistuu allekirjoittaneen listalta potentiaalisten
rentoutumismuotojen joukosta?
Asiaan liittyen, puhuin tänään työkaverin kanssa siitä, mikä tekee
ihmisestä nuoren. Hänen mielestään minä olin sitä. Otin määritelmän
ensiksi kohteliaisuutena, ennen kuin hän tarkensi sitä: nuoren erottaa
siitä, että hän on tietyllä tavalla hyväuskoinen ja sinisilmäinen,
luottaa siihen, että asiat vain sujuvat ilman merkittävää
henkilökohtaista panosta. Ainakin viimeksimainitun kaltainen tunnustan
olevani, tosin en ole koskaan kutsunut sitä optimismiksi vaan
pikemminkin passiivisuudeksi tai fatalismiksi.
torstai, 27. tammikuu 2005
Kommentit