Rakas päiväkirja, toivottavasti olet vielä minun vaikka olenkin laiminlyönyt sinua viimeaikoina pahemmin kuin koskaan. Syy on yleismaailmallinen, mutta viime vuosien aikana tässä ruokakunnassa harvinaiseksi käynyt asiaintila. Arvaatko mistä on kysymys, kun sanon, että olen tällä viikolla viettänyt asunnossamme keskimäärin kolme-neljä tuntia valveillaoloajastani? Lisäksi: ikään kuin siinä, että olen töissäkäyvä opiskelija, ei olisi tarpeeksi, on tälle viikolle sattunut sekä tentti että harvinaisen hektinen työviikko. Luulin pystyväni pitämään huomisen vapaana, mutta vielä mitä. Siitä huolimatta aion mennä tänään baariin, mikä on aina yhtä fiksu idea tällaisessa tilanteessa... Koskahan kaljanjuonti poistuu allekirjoittaneen listalta potentiaalisten rentoutumismuotojen joukosta?

Asiaan liittyen, puhuin tänään työkaverin kanssa siitä, mikä tekee ihmisestä nuoren. Hänen mielestään minä olin sitä. Otin määritelmän ensiksi kohteliaisuutena, ennen kuin hän tarkensi sitä: nuoren erottaa siitä, että hän on tietyllä tavalla hyväuskoinen ja sinisilmäinen, luottaa siihen, että asiat vain sujuvat ilman merkittävää henkilökohtaista panosta. Ainakin viimeksimainitun kaltainen tunnustan olevani, tosin en ole koskaan kutsunut sitä optimismiksi vaan pikemminkin passiivisuudeksi tai fatalismiksi.