Juhannus oli ja meni, vieden taas muutaman aivosolun liikaa. Alkuviikko onkin mennyt palautuessa (miten joka viikko tuntuu, että minun pitää keksiä jokin tekosyy mitääntekemättömyydelleni?). Sietokykyni suurten ihmisjoukkojen (yli kaksi henkeä) suhteen on hyvin rajallinen, varsinkin, jos niihin kuuluu 3 alle 15 vuotiasta henkilöä. Äidinvaistoni siis uinuvat edelleen sikeästi...

Haluaisin saada jonkinlaisen järkevän päivärytmin, muuten tuntuu, etten saa yhtään mitään aikaiseksi. Viimeiset pari viikkoa olen herännyt iltapäivän puolella ja yöt pyörinyt sängyssä saamatta unta. Viime yönä mietin jälleen kerran elämäni ja ansioluetteloni surkeutta. Yleensä tässä iässä ja näin monen opiskeluvuoden jälkeen (korkeakoulutettuun tai sen kaltaista tutkintoa hankkimassa olevaan viiteryhmääni kuuluvat ihmiset) - jos eivät ole jostain syystä jo valmistuneet - ovat oman alansa töissä / omaavat jonkinlaisen listan luottamustoimista / julkaisuista / osa-aikaisista työsuhteista. Mikäköhän minun kohdallani on mennyt pieleen?

Lista on aika pitkä ja koostuu monenlaisista realismin rajoja rikkovista päähänpinttymistä. Luulin ehkä liian pitkään, että voin tuudittautua maalaislukion mittakaavassa erinomaiseen opintomenestykseeni ja uskoa, että elämä vain kuljettaa minut oikeaan suuntaan. Missään vaiheessa en kyennyt luomaan sosiaalisia suhteita muualla kuin baariympäristössä. Missään vaiheessa en lukenut työllistävää sivuainetta, enkä ollut ylipäätään millään tasolla kiinnostunut elämästä yliopiston ulkopuolella. Luotin jossain kummallisessa monta vuotta kestäneessä mielenhäiriössä siihen, että tulisin kuitenkin tekemään, krhm, loistavan gradun, jonka jälkeen apurahoja suorastaan sataisi syliini. Kuvittelin, että uuden pääaineen tai tutkinnon aloittaminen ratkaisi ongelmani, enkä ole kyennyt vajaassa vuosikymmenessä saattamaan yhtään tutkintoa loppuun.

En tiedä, pätevätkö kohdallani jotkin masentavat sosiologiset lait, joiden mukaan passiivisesti elämään asennoituvien duunarivanhempien akateemisesti suuntautuneista kasvateista ei voi tulla elämässä mitään muuta kuin tyhjätoimittajia. Pitääkö syyttää äidin esimerkkiä vai geeniperimän paskuutta "tavoitteisiini" nähden? Kuinka kiittämätöntä ja moraalisesti arveluttavaa! Vai luinko teininä liikaa runotyttöjä, Annoja ja Sylvia Plathin päiväkirjoja? Entä poikkeusyksilöitä kohottava aikakauslehdistö, jonka suoltamaa sontaa olen liian kanssa imuroinut tajuntaani?

Voisikohan asioille tältä pohjalta vielä tehdä jotain, semminkin kun olen kuitenkin kaiketi vielä jollain tavoin järjissäni?