Juhannus oli ja meni, vieden taas muutaman aivosolun liikaa. Alkuviikko
onkin mennyt palautuessa (miten joka viikko tuntuu, että minun pitää
keksiä jokin tekosyy mitääntekemättömyydelleni?). Sietokykyni suurten
ihmisjoukkojen (yli kaksi henkeä) suhteen on hyvin rajallinen,
varsinkin, jos niihin kuuluu 3 alle 15 vuotiasta henkilöä.
Äidinvaistoni siis uinuvat edelleen sikeästi...
Haluaisin saada jonkinlaisen järkevän päivärytmin, muuten tuntuu, etten
saa yhtään mitään aikaiseksi. Viimeiset pari viikkoa olen herännyt
iltapäivän puolella ja yöt pyörinyt sängyssä saamatta unta. Viime yönä
mietin jälleen kerran elämäni ja ansioluetteloni surkeutta. Yleensä
tässä iässä ja näin monen opiskeluvuoden jälkeen (korkeakoulutettuun
tai sen kaltaista tutkintoa hankkimassa olevaan viiteryhmääni kuuluvat
ihmiset) - jos eivät ole jostain syystä jo valmistuneet - ovat oman
alansa töissä / omaavat jonkinlaisen listan luottamustoimista /
julkaisuista / osa-aikaisista työsuhteista. Mikäköhän minun kohdallani
on mennyt pieleen?
Lista on aika pitkä ja koostuu monenlaisista realismin rajoja
rikkovista päähänpinttymistä. Luulin ehkä liian pitkään, että voin
tuudittautua maalaislukion mittakaavassa erinomaiseen
opintomenestykseeni ja uskoa, että elämä vain kuljettaa minut oikeaan
suuntaan. Missään vaiheessa en kyennyt luomaan sosiaalisia suhteita
muualla kuin baariympäristössä. Missään vaiheessa en lukenut
työllistävää sivuainetta, enkä ollut ylipäätään millään tasolla
kiinnostunut elämästä yliopiston ulkopuolella. Luotin jossain
kummallisessa monta vuotta kestäneessä mielenhäiriössä siihen, että
tulisin kuitenkin tekemään, krhm, loistavan gradun, jonka jälkeen
apurahoja suorastaan sataisi syliini. Kuvittelin, että uuden pääaineen
tai tutkinnon aloittaminen ratkaisi ongelmani, enkä ole kyennyt
vajaassa vuosikymmenessä saattamaan yhtään tutkintoa loppuun.
En tiedä, pätevätkö kohdallani jotkin masentavat sosiologiset lait,
joiden mukaan passiivisesti elämään asennoituvien duunarivanhempien
akateemisesti suuntautuneista kasvateista ei voi tulla elämässä mitään
muuta kuin tyhjätoimittajia. Pitääkö syyttää äidin esimerkkiä vai
geeniperimän paskuutta "tavoitteisiini" nähden? Kuinka kiittämätöntä ja
moraalisesti arveluttavaa! Vai luinko teininä liikaa runotyttöjä,
Annoja ja Sylvia Plathin päiväkirjoja? Entä poikkeusyksilöitä kohottava
aikakauslehdistö, jonka suoltamaa sontaa olen liian kanssa imuroinut
tajuntaani?
Voisikohan asioille tältä pohjalta vielä tehdä jotain, semminkin kun olen kuitenkin kaiketi vielä jollain tavoin järjissäni?
keskiviikko, 29. kesäkuu 2005
Kommentit