Viimeisen parin viikon ajan oloni on ollut aika hyvä. Ihmeellistä: jopa kaunis kevättalven sää on tuntunut piristävältä, yleensähän tähän aikaan vuodesta olen ollut kaikista pahimmissa epätoivon syövereissä.

Tänään on kuitenkin valitettavasti ollut huonompi päivä.

Tätä täytyy vähän taustoittaa: pari viikkoa sitten viime vuotisen gradusemmaryhmäni vetäjä kysyi, tulisinko kertomaan gradustani laitoksen jonkinlaiseen kokoavaan gradusemmaan. Syy siihen, miksi juuri minua pyydettiin oli se, että niin moni (ilmeisesti potentiaalisempi) kandidaatti oli perunut tulonsa. No, kun olen ollut aina taipuvainen huolestuttavan pieneen itsekritiikkiin tilanteissa, jotka mahdollistavat huomion kohdistumisen omaan itseeni, niin suostuin. Valitettavasti Google kuitenkin tunnetusti tarjoaa mahdollisuuksia ihmisten vakoiluun, ja niinpä googlasin heti tietoja muista semmaan osallistujista. Tulos ei ollut kannaltani mitenkään mieltäylentävä. Mukana on esimerkiksi eräs mies, joka on mua 4 vuotta nuorempi, mutta omaa jo huomattavan uran englannin kielisten kulttuurilehtien kontribuuttorina. Lisäksi kyseinen tyyppi on omistanut elämänsä niin ikään englanniksi kirjoitettujen elokuvakäsikirjoitusten tekemiseen. Niin, luitte oikein, elokuvakäsikirjoitusten. Mulle tuli tuosta kuultuani ihan tajuttoman paska olo, sellainen, että en kehtaa mennä perjantaina lainkaan paikalle kyseiseen tapahtumaan. Musta tuntuu, ettei musta voi koskaan tulla mitään. Mulla ei ole suunnitelmaa b, enkä ole, mikä pahinta, ikinä kunnolla panostanut edes suunnitelmaan a. Aina, kun törmään ihmisiin, jotka ovat saavuttaneet paljon, mulle tulee niin tyhmä olo - minä oikein olen itseäni pitänyt? Ilmeisesti aika suurena lahjakkuutena, kun olen kuvitellut, ettei mun tarvitse tehdä mitään muuta kuin opiskella, ja suuri ura urkeaa välittömästi. Elämäni tuntuu tällä hetkellä ihan hirveältä. Saisinpa edes töitä, mutta sekin on ihan liikaa vaadittu. Enkä voi edes syyttää tästä ketään muuta kuin itseäni.