Olen yksin kotona. Mieheni joutunut kertausharjoituksiin, ja minulla on tämän vuoksi neljä iltaa aikaa olla aivan niin yksin kuin huvittaa. Kun olen yksin, niin on aivan itsestään selvää, että juon. Juon, riippumatta siitä, että huomenna pitäisi mennä töihin ja luennolle; humallun, vaikka voisin kirjoittaa gradua; tissuttelen, vaikka on maanantai.

Ostin kaksi pientä kaljaa kaupasta, mikä oli huono veto - enhän voi ikinä jättää juomista kahteen pieneen. Siksi avasin puolentoista litran viinipullon, jonka mieheni äiti on tuonut ulkomailta, ja jonka sisältö meidän piti nauttia yhdessä. Nyt juon yksin tuota itsekkyyden karvastamaa viiniä, ja hiprakka tekee yksinäisyydestäni ja surkeudestani konkreettisempaa. Itsekäs teko johtaa katumukseen ja häpeään ja omaa etiikkaani vastaan toimiminen taas oikeuttaa kilkuttamaan hälytyskelloja päässäni. Tarkoitan siis sitä, että haluan oikeutuksen myöntää asioitteni huonon tolan, joka muodostuu käyttäytymiseni paradoksaalisuudesta. Sillä tottakai haluan valmistua, tottakai haluan olla kiitoksen arvoinen siinä vaatimattomassa, lyhytaikaisessa tehtävässä, josta minulle maksetaan palkaa (huolimatta äskeisistä määreistä kyseiselle työlle). Silti toimin tavalla, joka tekee edellä mainitut asiat mahdollisimman vaikeiksi. Eihän sellainen ole mistään kotoisin. Ei terve ihminen vedä perseitä maanantai-iltana. Ei terve ihminen soimaa itseään joka käänteessä, ja välttele sellaisten toimien suorittamista, joiden tuloksena hänen itsetuntonsa voisi olla huomattavasti parempi, kuten myös taloudellinen tilanteensa (vaikka se tarkoittaisikin vain työttömyyskortistoon pääsemistä). Mitäköhän pitäisi tehdä?