Ensilumi saavutti tämänkin maailmankolkan. Hiphiphei. Olen yksin toimistolla, sillä sinne, minne muut lähtivät, ei meikäläistä kutsuttu lainkaan. Voisin kai tehdä jotain tätä itsetutkiskelua kehittävämpää, mutta opiskelu tuntuu hirveän vastenmieliseltä. Olisinpa voinut pitää tämän vuoden kokonaan lomaa siitä - tuntuu vastenmieliseltä hoitaa sitä, minkä olin suunnitellut kuuden vuodin lorvailun kruunaavaksi loppurutistukseksi, näin puolitehoisesti.

Minut on kutsuttu huomiseksi bileisiin, joihin en välttämättä haluaisi mennä. En tule toimeen maailmanparantajien ja aktivistien kanssa, olen liian kyyninen ja itsekeskeinen. Kenelläkään niistä ei luultavasti ole opintotuki vielä loppunut...

Kuinka sujuvasti elämä muuten siirtyy vaiheesta toiseen: vielä pari vuotta sitten keskiviikkojuopottelu vaihtelevassa seurassa oli sääntö. Sitten tuli läheinen ihmissuhde ja sosiaalinen piiri kaventui tietyiltä kulmiltaan. Vähään aikaan ei sitten sadellut pyyntöjä kaljalle, mikä toimi loistavana pehmeänä laskuna työtätekevän ihmisen elämänrytmiin. Jos joutuu heräämään seitsemältä, pari isoa puolenyön jälkeen nautittuna voi olla ihan liikaa.

No, tämä tuskin kestää ikuisuuksiin. En haluaisi nähdä elämää väistämättömänä liikkeenä kohti pysähtyneisyyttä. Enkä tarkoita sen vastakohdalla liikettä kotoa baariin ja takaisin, vaan jotain hieman henkisempää - en kyllä itsekään vielä tiedä mitä.

Tänään ainakin lähden baariin - ihan vain itsekontrolliharjoituksen nimissä.