Lontoon pommi-iskut
koskettavat tietenkin enemmän kuin vastaavat tapahtumat jossain vähemmän tutussa maailman kolkassa. Siksikin, että monen muun suomalaisen tapaan olen aikanaan asunut muutaman kuukauden kyseisessä, omaa kokoaan hallitsemattomassa metropolissa. Tuolloin brittien ja jenkkien surullinen Irakin-projekti oli juuri käynnistynyt. Oli varsin mielenkiintoista seurata, miten mediassa aktiivisesti luukutettu ajatus terrori-iskun uhasta muutti ihmisten mielipiteitä myönteisemmiksi sotaa kohtaan. Viimeistään nyt kaikki kuitenkin varmaan käsittävät, miten röyhkeästi poliittinen eliitti tuolloin käytti hyväkseen ihmisten irrationaalisia vaikuttimia ja  luottamusta mediaan.

Eilen olin jälleen kerran baarissa. En halua edes ajatella, montako euroa tällä kertaa tarvittiin siihen, etten pystynyt hallitsemaan puhettani ja siihen, että sain hikan. Miksi oi miksi ajatus alkoholin nauttimisesta avaa minussa aina jonkinlaisen jättimäisen tynnyrin, joka on joka ryyppykerrella pakko saada täyteen? Luojan kiitos työt alkavat kolmen viikon kuluttua, ja silloin on ainakin pakko vähän skarpata. Pahinta on, että välillä tuntuu, etten edes haluaisi ryhtyä vähemmän humalahakuiseksi juojaksi.