Nyt se sitten selvisi: elämäni on jo loppusuoralla, ja näin on, vaikka
en kuolisikaan nuorena, kuten olen aina ennustanut. Tämän kertoi
oheinen testi,
jonka tulos tuntuu jostain syystä ihan validilta. Esimerkiksi
vanhemmistani 60-luku siis tuntuu olevan yhtä kaukana/lähellä kuin
minusta oma lapsuuteni. Kun aika siis on niin vähissä, niin ei liene
ihme, että kesäviikot kuluvat jättämättä mitään käteen.
Eilen edellisen tiedon vielä syvemmälle upottama surkea mielialani
konretisoitui, kun jouduin seurueeseen, jossa pelattiin erilaisia
seurapelejä. Hävisin tietenkin kaikki, ja muutuin kitiseväksi lapseksi,
joka murehti ääneen omaa surkeuttaan. Todella noloa aikuisten
terveitsetuntoisten ihmisten seurassa. Kun paskuuden tunne valtaa
olemukseni, en kuitenkaan pysty kontrolloimaan toimintaani kovinkaan
hyvin.
On vaikeaa tietää, mistä tuollaiset tuntemukset syntyvät, vaikka
nykyisin pystyn tarkkailemaan niitä edes jonkinlaisen välimatkan
päästä, toisin kuin muutama vuosi sitten. Ensimmäisen kerran muistan
olleeni masentunut (jos sitä sanaa nyt varsinaisesti voi käyttää)
joskus kymmenvuotiaana. Minusta tuntui, kuten niin monta kertaa
myöhemminkin, että olen kamalan näköinen, älyllisesti vajavainen ja
näistä syistä kykenemätön sosiaaliseen kanssakäymiseen. Luulen, että
se, että en varsinaisesti ollut se suosituin oppilas koulussamme (ja
tämä on erittäin lievä muotoilu asiasta) saattoi vaikuttaa minäkuvaani
suhteellisen voimakkaasti. Joskus vähän alle parikymppisenä olin noiden
tuntemusten vallassa vuosikausia, mutta myöhemminkin ne ovat iskeneet
säännöllisin väliajoin. Nykyisin en enää murehdi ulkonäköäni juuri
ollenkaan, sillä olen kai tottunut siihen, mutta älyllisten kykyjeni
puntaroiminen suistaa minut raiteiltani melko usein. Aika usein mietin,
että olen varmaankin keskitasoisen
fiksu, ja lukioaikainen pänttääminen on varustanut pääni sellaisella
fragmentoituneen tiedon kapasiteetilla, että pystyn aika ajoin
tuottamaan toimivaa tiedeproosaa. Geeniperimäni kuitenkin aiheuttaa
sen, että looginen ajatteluni, siis se, mitä älykkyystestit mittaavat,
on melko surkeaa. Jostain syystä olen ajautunut tuntemaan ihmisiä,
jotka ovat todella nokkelia ja yleensä aina jollain tavalla
menestyneitä, ja tämä luo mielenterveydelleni kestämättömän kontrastin
omaan tilanteeseeni nähden.
Edellisen pohdiskelun taustalla on tietenkin joskus
varhaislapsuudessa minuun (sisaruksettomana lapsena) iskostettu käsitys
omasta erityisyydestäni ja erinomaisuudestani. Omaa tavallisuutta ja
keskimääräisyyttä on niin kovin vaikea hyväksyä. Haluaisin rakentaa
itsetuntoani erilaisten voittojen ja palkintojen kautta, mutta kun
niitä ei normaalielämässä niin kovin helposti tipahtelekaan, niin
masentuminen on vain luonnollinen seuraus - aivokemian vaikeasti
analysoitavaa merkitystä väheksymättä.
perjantai, 15. heinäkuu 2005
Kommentit