Nyt se sitten selvisi: elämäni on jo loppusuoralla, ja näin on, vaikka en kuolisikaan nuorena, kuten olen aina ennustanut. Tämän kertoi oheinen testi, jonka tulos tuntuu jostain syystä ihan validilta. Esimerkiksi vanhemmistani 60-luku siis tuntuu olevan yhtä kaukana/lähellä kuin minusta oma lapsuuteni. Kun aika siis on niin vähissä, niin ei liene ihme, että kesäviikot kuluvat jättämättä mitään käteen.

Eilen edellisen tiedon vielä syvemmälle upottama surkea mielialani konretisoitui, kun jouduin seurueeseen, jossa pelattiin erilaisia seurapelejä. Hävisin tietenkin kaikki, ja muutuin kitiseväksi lapseksi, joka murehti ääneen omaa surkeuttaan. Todella noloa aikuisten terveitsetuntoisten ihmisten seurassa. Kun paskuuden tunne valtaa olemukseni, en kuitenkaan pysty kontrolloimaan toimintaani kovinkaan hyvin.

On vaikeaa tietää, mistä tuollaiset tuntemukset syntyvät, vaikka nykyisin pystyn tarkkailemaan niitä edes jonkinlaisen  välimatkan päästä, toisin kuin muutama vuosi sitten. Ensimmäisen kerran muistan olleeni masentunut (jos sitä sanaa nyt varsinaisesti voi käyttää) joskus kymmenvuotiaana. Minusta tuntui, kuten niin monta kertaa myöhemminkin, että olen kamalan näköinen, älyllisesti vajavainen ja näistä syistä kykenemätön sosiaaliseen kanssakäymiseen. Luulen, että se, että en varsinaisesti ollut se suosituin oppilas koulussamme (ja tämä on erittäin lievä muotoilu asiasta) saattoi vaikuttaa minäkuvaani suhteellisen voimakkaasti. Joskus vähän alle parikymppisenä olin noiden tuntemusten vallassa vuosikausia, mutta myöhemminkin ne ovat iskeneet säännöllisin väliajoin. Nykyisin en enää murehdi ulkonäköäni juuri ollenkaan, sillä olen kai tottunut siihen, mutta älyllisten kykyjeni puntaroiminen suistaa minut raiteiltani melko usein. Aika usein mietin, että olen varmaankin keskitasoisen fiksu, ja lukioaikainen pänttääminen on varustanut pääni sellaisella fragmentoituneen tiedon kapasiteetilla, että pystyn aika ajoin tuottamaan toimivaa tiedeproosaa. Geeniperimäni kuitenkin aiheuttaa sen, että looginen ajatteluni, siis se, mitä älykkyystestit mittaavat, on melko surkeaa. Jostain syystä olen ajautunut tuntemaan ihmisiä, jotka ovat todella nokkelia ja yleensä aina jollain tavalla menestyneitä, ja tämä luo mielenterveydelleni kestämättömän kontrastin omaan tilanteeseeni nähden.

Edellisen pohdiskelun taustalla on tietenkin joskus varhaislapsuudessa minuun (sisaruksettomana lapsena) iskostettu käsitys omasta erityisyydestäni ja erinomaisuudestani. Omaa tavallisuutta ja keskimääräisyyttä on niin kovin vaikea hyväksyä. Haluaisin rakentaa itsetuntoani erilaisten voittojen ja palkintojen kautta, mutta kun niitä ei normaalielämässä niin kovin helposti tipahtelekaan, niin masentuminen on vain luonnollinen seuraus - aivokemian vaikeasti analysoitavaa merkitystä väheksymättä.