Töissä ei ole mitään tekemistä, joten voisin kai ihan hyvin vaikka opiskella. Paineita lisää mm. se, että pari kaveriani sai juuri gradunsa hyväksytyksi ja vieläpä varsin korkein arvosanoin.

Elämääni (elämää yleensä?) on tähän asti luonnehtinut taipus kääntyä odotusten vastaiseksi. Minulla on taipumus ennustaa erilaisia asioita, ja olla yleensä aivan saletti siitä, että kaikki menee paskimmalla mahdollisella tavalla - kaikessa muussa paitsi opiskelussa. Olen ala-asteelta lähtien tottunut pärjäämään siinä keskitasoa jonkin verran paremmin, ja minusta on jopa tuntunut, että en edes osaa muuta tehdä. Olen siksi pitänyt gradua vain välivaiheena matkalla kohti jotain "suurempaa". Kas vaan, nyt kun sitä pitäisi kirjoittaa, tuntuu, että tutkijan ura ei voisi enää vähempää kiinnostaa. Ehkä olen viimein huomannut resurssieni puutteen, mutta miksiköhän vasta nyt? Jos olisin joskus opiskeluni alkuaikoina ollut hieman kypsempi tässä suhteessa, olisin ehkä suunnannut tutkintoni toisin. Nyt se tuntuu olevan työnsaannin kannalta varsinainen itsemurha. Ja koko maailmankuvani perusta tuntuu olleen tuon ainoan varmuustekijän varassa, joka tuntuu yhä varmemmin virhepäätelmältä.

Loppujen lopuksi, tämä kaikki - korkeakoulutettujen työttömyys, investointien karkaaminen Suomesta, tuloerot - ovat tietenkin osa luonnollista kehitystä, jossa ylpeät länsimaalaiset joutuvat vihdoin maksamaan pitkäaikaisesta taloudellisesta etulyöntiasemastaan. Pahat kapitalistit käärivät voitot vielä tässä vaiheessa, mutta hei, koska maailma on ollut reilu paikka?