Välillä tuntuu siltä, että 15 vuotta tai 10 vuotta on lyhyt aika - olenhan 15 vuoden kuluttua jo reilusti yli viisikymppinen ja se kuulostaa jo aikuisen naisen iältä. Mutta verratessani 25-vuotiaan itseni kirjoituksia nykyisiin ajatuksiini, tuntuu, kuin 15 vuotta olisi pieni ikuisuus. Tunnistan ja muistan hyvin silloiset ajatukseni. Aika tuntui kuluvan, kaverit työllistyivät, omat tulevaisuudennäkymät tuntuivat järkyttävän kapeilta. Vietin koko 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen kuin pimeässäkopissa, omien rajoittavien ajatusten vankina. Voiko siitä oppia mitään, mietin? Onko joku nuori aikuinen nykyään yhtä syvällä mustassa kuilussa kuin minä olin? Varmaankin, ja syvemmälläkin. Voisinko jotenkin ottaa omassa elämässäni takaisin sitä aikaa, jonka hukkasin 2000-luvun alun baariympäristöihin ja omaan masennukseeni?  

Kotikylän risteys on pilkkopimeä, täällä säästetään kunnan varoja. Kuulemma melkein joka viikko juoppo jää kiinni ratista täll raitilla ja voin vain toivoa, että hän on nyt jäänyt kotiin eikä luistele minua vastaan seuraavassa mutkassa. Pimeällä, höyryävällä tiellä minulle tulee sellainen olo, että alan epäillä omaa olemassaoloani. Mitä jos luiskahdinkin moottoritiellä päin vastaantulijaa ja kipu on vasta tulossa? Todistettavasti minulla oli hetki sitten jano ja nälkä ja alavatsaani vihloi, mutta nyt tuntuu kevyeltä ja pelästyttävän kivuttomalta. En mieti, kuinka surkeaksi ja vieraaksi tunnen itseni tunnen itseni tuttavieni lempeillä sävyillä sisustetuissa rivitaloasunnoissaa, joissa vertaillaan urakehityksiä ja lasketaan raskausviikkoja. Vieraus ja surkeus unohtuu, sillä haluan vain päästä hengissä kotiin. Sillä miten surullista olisi kuolla tällä kylänraitilla, jolla minua on poljettu ja jolla minulle on haistateltu (mitä en saa muistella ääneen, se ei todellakaan ole hyvä puheenaihe), josta olen maantieteellisesti päässyt kauas. Tietenkin, tosiaan vain maantieteellisesti, mutta olkoon edes niin...

30-lukulaisten omakotitalojen ikkunoista heijastuvat autonvalot, minun. On kuin tämä olisi hylätty kylä, pommin jäljiltä, sellaisen joka tappaa vain kaiken elävän ja jättää rakennukset koskemattomiksi. On kuin minä olisin tragedian sankari, joka  lausuu säälivänä heitä jotka jäivät tänne ja sekunnin päästä peittää suunsa hämillisyyden vallassa. Sankari jää mykäksi, kylä on mykkä kuin aina, ja varjo laskeutuu kotipihan ylle, kun käännän avainta virtalukossa ja kävelen kotiovelle. Minulla ei ole avainta, sillä ovi ei ole koskaan lukossa.

Opiskelu tuntui loppumattomalta, sekavalta pöheiköltä, jonka tarkoituksen halusin kuulla muilta. Halusin, että joku olisi kertonut minulle, mikä minusta voisi tulla, mitä työtä voisin tehdä.  Toisaalta, en ollut varma kykenisinkö ylipäätään koskaan tulemaan yhtään miksikään.

Nyt olen paljon vanhempi, minulla on taas liian paljon yllä sydänkesän helteisiin, mutta olen kai oppinut jotain. Minulle on välillä maksettu ajastani ja työpanoksestani, mutta en ole silti erityisesti "tullut miksikään". En samaistu mihinkään ammattiryhmään, en koe edelleenkään olevani kovin hyvin soveltuva työhön jota nyt teen. Siitä huolimatta olen hakemassa tähän koulutukseen, joka täydentäisi opintojani juuri siihen suuntaan, mihin olen nyt (epävakaasti mutta joka tapauksessa) työllistynyt.

Haastatteluhuoneen ulkopuolella sohvatuolilla iistuu vaalea, pitkätukkainen nainen, jolla on tukeva, virallisen näköinen salkku. Tervehdin häntä (miksi ihmeessä? mietin jälkeenpäin), pian hänet kutsutaan huoneeseen. Kuulen sisältä puhetta, nainen kuulostaa itsevarmalta, hän artikuloi selkeästi. Haastattelijat kuulostavat kiinnostuneilta ja tekevät vastakysymyksiä. Minun on pakko kävellä kauemmaksi, ahdistukseni kasvaa, joka sydämenlyönti on edellistä raskaampi.  En näe, kun tämä kokelas poistuu, mutta olen varma, että hän teki vaikutuksen, hän on juuri sellainen tasapainoinen nainen, joka sopii tälle alalle ja tällaisiin koulutuksiin.

Ennen minulle varattua haastatteluaikaa puhelimeen puhuva vanhempi, ärtyneen oloinen nainen tulee huoneesta. Hän yrittää vakuuttaa puhekumppaniaan jostakin, tilanne vaikuttaa hankalalta.

Kello on tasan, minut kutsutaan sisään. Olen suunnitellut kaiken etukäteen: kuinka tervehtisin haastattelijoita reippaasti, kättelisin heitä ja katsoisin silmiin. Antaisin itsevarman kuvan itsestäni, ottaisin tilanteen haltuun. Kaikki menee kuitenkin ensi hetkestä alkaen aivan pieleen. Yksi haastattelija rypistelee papereitaan, toinen tekee muistiinpanoja (tämän pitäisi saada minut, toden totta, valveutuneeksi) ja yksi istuu selin minuun. Mietin, onko tämä suunniteltua, mutta se, että tiedostan asian, ei muuta käyttäytymistäni mihinkään. Seison paikallani typeränä, hikoilen. Lopulta minut pyydetään istumaan.

Haastattelijat kysyvät pohjakoulutuksestani. Kun se ei riitä muodollisesti pätevöittämään minua nykyiseen työhöni, minkä toki tiedän, yksi haastattelijoista puhahtaa pilkallisesti. Voisin nyt puolustaa itseäni. Siiksihän minä herranen aika haen tähän lisäkoulutukseen, että osaisin tehdä työtäni paremmin. Mutta en sano mitään. Vähäinen ammattiylpeyteni murenee pölyksi noiden arvostelevien katseiden alla. Nuo ihmiset eivät ole lainkaan kiinnostuneita saamaan minua mukaan koulutukseen, aivan sama mitä tästä lähtien sanon. Enkä enää paljoa sanokaan.

Haastattelu loppuu, on kulunut kymmenen minuuttia. Kymmenen minuuttia! Niiden perusteella minut siis merkitään. Mietin, millaisia psykologisia taitureita haastattelijat ovatkaan. Elämässä ei selittelyn varaa oikein ole, ensivaikutelmat ratkaisevat, nuo lahjomattomat sekunnin sadasosat. (Panen merkille, että salkkunaisen kanssa he ovat keskustelleet runsaan vartin.) Yksi naisista kehuu ohimennen, kuinka nopeita he olivatkaan olleen tänään. Huomaan, kuinka kaikki suunnitelmani olivat haastattelun aikana unohtuneet, kuinka kaikki itsevarmuuteni on jälleen hetkeksi mennyttä. Astun ulos kivisestä rakennuksesta helteiseen keskipäivään, hiki valuu tekokuituisen paitani selkämystä pitkin ja silmiäni kirvelee.

Puolen vuosikymmenen takaisten tuntojen kohtaaminen blogimuodossa suorastaan järkyttää  - monta vuotta elämästäni on tuhrautunut masentuneisuuteen ja siitä aiheutuneeseen osittaiseen toimintakyvyttömyyteen, tai ainakin äärettömään passiivisuuteen. Jotenkin olen nähnyt maailman hirveän mustavalkoisena ja tulevaisuuteni vaihtoehdottomana. Alkoholi on pitänyt arjen jotenkin balanssissa - kun olen ajatellut, että se on ongelmien ydin olen siirtänyt vastuun ongelmistani itseni ulkopuolelle.

Tarkoitan sitä, että kun olen käyttänyt alkoholia ahdituslääkkeenä, olen vain siirtänyt pulmani pois aktiivisesta tietoisuudestani muualle. En osaa analysoida asiaa tarkemmin, sillä tämä oivallus on minulle uusi, mikä on sinänsä uskomatonta ottaen huomioon sen itsestään selvyyden. Joka tapauksessa, koin äkkiä, että alkoholin käyttö tai käyttämättä jättäminen on valinta siinä missä muutkin asiat elämässäni. (No, monta argumenttia varmaan löytyy tätäkin näkemystä vastaan, mutta menen nyt äärimmäisyyteen, sillä suurimman osan elämästäni olen kokenut itseni passiivisena objektina, jonka valinnat ovat tulosta yhteiskunnallisesta asemastani, geeneistäni, talouden liikkeistä, säästä, hormoneista, you name it...) Minä valitsen otanko ja jos otan niin kuinka paljon. Alkoholi ei ole valinnut minua vaan minä jossain vaiheessa valitsin sen - estoista vapauttajaksi, ahdistuksen lieventäjäksi. Ensiksi baari-iltojen vakiokumppaniksi, muunlaisen kumppanin puutteessa, mutta myöhemmin myös koti-iltojen pelastajaksi.

Olen hukannut vuosikausia elämästäni masennuksen ja ahdistuksen sekaisessa mössössä. Minulla on taipumus haluta pois tästä hetkestä, upota sisäänpäinkääntyneeseen leijailuun. Yritän tästä lähtien kirjata ajatuksiani muistiin säännöllisesti, ehkä se voisi toimia jonkinlaisena vastalääkkeenä tälle taipumukselleni. Katsotaan, miten tässä käy.

Tänään on kuitenkin valitettavasti ollut huonompi päivä.

Tätä täytyy vähän taustoittaa: pari viikkoa sitten viime vuotisen gradusemmaryhmäni vetäjä kysyi, tulisinko kertomaan gradustani laitoksen jonkinlaiseen kokoavaan gradusemmaan. Syy siihen, miksi juuri minua pyydettiin oli se, että niin moni (ilmeisesti potentiaalisempi) kandidaatti oli perunut tulonsa. No, kun olen ollut aina taipuvainen huolestuttavan pieneen itsekritiikkiin tilanteissa, jotka mahdollistavat huomion kohdistumisen omaan itseeni, niin suostuin. Valitettavasti Google kuitenkin tunnetusti tarjoaa mahdollisuuksia ihmisten vakoiluun, ja niinpä googlasin heti tietoja muista semmaan osallistujista. Tulos ei ollut kannaltani mitenkään mieltäylentävä. Mukana on esimerkiksi eräs mies, joka on mua 4 vuotta nuorempi, mutta omaa jo huomattavan uran englannin kielisten kulttuurilehtien kontribuuttorina. Lisäksi kyseinen tyyppi on omistanut elämänsä niin ikään englanniksi kirjoitettujen elokuvakäsikirjoitusten tekemiseen. Niin, luitte oikein, elokuvakäsikirjoitusten. Mulle tuli tuosta kuultuani ihan tajuttoman paska olo, sellainen, että en kehtaa mennä perjantaina lainkaan paikalle kyseiseen tapahtumaan. Musta tuntuu, ettei musta voi koskaan tulla mitään. Mulla ei ole suunnitelmaa b, enkä ole, mikä pahinta, ikinä kunnolla panostanut edes suunnitelmaan a. Aina, kun törmään ihmisiin, jotka ovat saavuttaneet paljon, mulle tulee niin tyhmä olo - minä oikein olen itseäni pitänyt? Ilmeisesti aika suurena lahjakkuutena, kun olen kuvitellut, ettei mun tarvitse tehdä mitään muuta kuin opiskella, ja suuri ura urkeaa välittömästi. Elämäni tuntuu tällä hetkellä ihan hirveältä. Saisinpa edes töitä, mutta sekin on ihan liikaa vaadittu. Enkä voi edes syyttää tästä ketään muuta kuin itseäni.  

Eilen taas lueskelin Akavan työttömyystilastoja, ja havaitsin taas sen tosiseikan, että humanisteja on nyt työttömänä enemmän kuin kymmeneen vuoteen. Ne, jotka työllistyvät, ovat epäilemättä opettajia, toimittajia, kirjastonhoitajia, teknisiä kääntäjiä ym. Yleisiä, ei-pätevöittäviä aineitä lukevat humanistit päätyvät väistämättä kortistoon. Kyllä vituttaa, kun oman typeryyden takia joutuu opiskelemaan vielä vaikka mitä, huolimatta siitä, että on nytkin jo vetkutellut aivan liian kauan opiskelijaelämässä.

Psykologi sanoi, että ongelmani ovat nimenomaan psykologisia, mikä helpotti hetkeksi, mutta sitten tajusin, että niinhän sen pitääkin puhua. Mulla on masentuneen ihmisen asenne ja ajattelutapa, mutta on vaikeaa tietää, mikä on syy ja mikä seuraus. Minusta vaan tuntuu, etten voi pärjätä tässä yhteiskunnassa, koska olen tehnyt elämässäni niin tyhmiä valintoja opiskelun suhteen. Ei siihen masennuslääkkeet auta. Ainoa vaihtoehto on niellä ylpeytensä ja mennä siivoamaan, miettien siinä samalla, millä voisi nopeasti pätevöittää itsensä johonkin työhön.

14.2. Ystävänpäivä, jonka vietimme J:n kanssa riidellen. Tarkemmin sanottuna minä kiukuttelin, koska J. oli aiemmin lupaillut, että voisimme mennä syömään Bella Romaan, jossa oli kaksi pääruokaa yhden hinnalla -tarjous, mutta ei ollut viitsinyt varata meille pöytää, mikä minusta olisi kuulunut asiaan. Tottakai ravintola oli jo alkuiltapäivästä täyteen buukattu. Kiukuttelin koko illan, ja päädyimme Rossoon syömään ylihintaista, keskinkertaista pastaa. Kävimme katsomassa Kaurimäen uuden, se oli aika hyvä, karu elokuva, jossa oli hieman epäuskottava gangsterijuoni. Jatkoin kiukuttelua nukkumaan menoon asti. 

15.2. ...ja taas elokuviin. J. voitti jostain liput Transamerica-nimisen leffan ennakkonäytökseen. Se kertoi transseksuaalista, jonka sukupuolenvaihdosprosessi oli vielä kesken, kun hän sai kuulla olevansa isä. Tästä seurasi sitten kaikenlaisia noloja tilanteita. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään yhden vitsin elokuva, vaan oikeastaan ihan toimiva draamapläjäys.  

16.2. Päivällä istuskelin jonkin aikaa mikroluokassa. Illalla näin K:n, joka halusi ehdottomasti mennä Tampereen ehkä kalleinpaan baariin yhdelle. Tapaamisemme oli tylsä. Elämäntilanteemme ovat niin erilaiset, että minun mielestäni hänen ongelmansa ovat triviaaleja ja luultavasti hänen mielestään omani johtuvat vain laiskuudestani.

17.2. En saanut itsestäni oikein mitään irti, edellisenä iltana juodut oluet aiheuttivat päänsärkyä. Raahauduin yliopistolle vasta yhdeksi, söin J:n ja P:n kanssa, ja sen jälkeen käytiin vielä munkkikahvilla. Illalla kävimme J:n äidillä, ja myöhemmin V:llä ja M:llä. Join neljä olutta ja siitä huolimatta voitin kerrankin Scrabblen.

18.2. Teimme varsin suuritöistä kasviscurryä, johon tuli munakoisoa ja kukkakaalia. Se onnistui aika hyvin.Illalla Heidin tuparit, en ymmärrä miksi minut oli kutsuttu. Olin koko illan keittiössä, juttelin masennuslääkkeiden käytöstä ja keräilin säälipisteitä. Join sekaisin viiniä, boolia, suklaaolutta ja tavallista olutta, ja sain lopulta hikan. Siitä huolimatta pysyin tolpillani vielä kolme tuntia ilman alkoholia.

19.2. Päivällä yritin kirjottaa, mutta ei siitä mitään tullut. Illalla tuli tv:stä Oikeusjuttu, jossa näytteli Psykon perusteella suuresti fanittamani traaginen sankari Anthony Perkins.  

to 9.2. Kirjoittelin gradun teoriaosuutta mikroluokassa ja iltapäivällä menin kuuntelemaan mediatutkija Susanna Paasosen luentoa pornon tutkimuksesta. Paasonen on väitellyt minun ikäisenäni ja saanut väikkäristään laudaturin. Kuulostaa pelottavalta.

pe 10.2. Nimipäiväni kunniaksi heräsin aamulla aikaisin ja aloin imuroida. Kahdeltatoista menin uudelleen nukkumaan ja olinkin poissa pelistä pari tuntia. Sitten  J. soitti, ja ehdotti, että mentäisiin pitsalle Mr. Pickwickiin, koska siellä sai kantiskortilla 2 pitsaa yhden hinnalla. Illalla näin K:n ja A:n. Käytiin Oluthuoneella kaljalla. Tuli vähän ärtyisä olo, sillä tuntuu, että A. pitää mua laiskana luuserina, joka ei vain jaksa hakea töitä. Helppohan sitä on kauppakorkeakoulun opiskelijan jaella neuvoja, kun sen mahdollisena työkenttänä on käytännössä koko yksityinen sektori! Oluthuoneelta menin J:n kahden opiskelukaverin tupareihin, ja illalla näin vielä L:n Katupojassa, kun muu tupariseurue meni alakertaan Dorikseen. Tulin aivan liian humalaan, ja jätin L:n nolosti yksi Katupoikaan, kun mulla tuli kiire päästä kotiin vessanpyttyä syleilemään. Kotimatkasta en muista mitään, enkä loppuyön tapahtumistakaan - kuulemma olin pudonnut jossain vaiheessa sängystä.  

la 11.2. Hirveä krapula, joka jatkui myöhäiseen iltaan asti. Perjantain tapahtumien vuoksi vannon, että vähennän juomista jatkossa. Mulla taitaa olla aika paha alkoholiongelma.